Päätoimittaja Markku Mantila avasi Vapauta lapuanpaita! -näyttelyn

Ilkka-Pohjalaisen päätoimittaja Markku Mantila pohti analyysissään omaa suhdettaan ja kokemuksiaan sinimustaan lapuanpaitaan.

—–

Hyvät Kosolan talon edustajat, hyvät vieraat!

Suunnattomat kiitokset kutsusta avaamaan näyttely lapuanpaidasta. Otan tämän suurena kunniana siksi, että kuvittelin olevani viimeinen ihminen näillä lakeuksilla, joka tehtävään kutsutaan. Tämä kertoo paljon Kosolantalon uudesta päälliköstä ja henkilökunnasta, suuresta sydämestä.

Vihtori Kosola, lapuanliike, IKL ja sinimusta villapaita ovat kiinteä osa pohjalaista historiaa. Jokainen koulun historiantunnilla hiukankaan viihtynyt tunnistaa kyllä nimen Kosola. Lapuanliikekin tunnistetaan. IKL ja sinimusta väriyhdistelmä eivät kenties ole samalla tavalla tunnettuja. Luultavimmin tämän näyttelyn jälkeen ainakin tietämys villapaidasta lisääntyy.

Itselleni nimi Kosola tuo ensimmäisenä mieleen kapinoinnin laillista valtaa vastaan ja poliittisen väkivallan. Varsinkin puoluekentän vasenta laitaa, kommunisteja, lapuanliike vihasi ja halveksui koko voimallaan.

Vastustus ja viha saivat toisinaan muotoja, joita aikuisen ihmisen on vaikea ymmärtää saatikka hyväksyä. Demokratiaan pitäisi mahtua monenlaista aatetta ja ajattelijaa, eikä kenenkään fyysistä koskemattomuutta pitäisi poliittisen ajattelun, arvomaailman tai ideologian takia loukata.

Siinä kulkee raja, ainakin pitäisi kulkea. Itselleni on piirtynyt syvälle käsitys, että sinimustaan villapaitaan pukeutuminen oli ”univormu”, joka salli fyysisen koskemattomuuden rikkomisen, johti pahoinpitelyihin ja murhiinkin. Kun nuo värit puki ylleen, väkivallan monopoli ei enää kuulunutkaan vain lailliselle virkavallalle.

Omissa arvoissani demokratia ja oikeusvaltio ovat korkealla. Kansan päätös vaaleissa on mikä on. Sen mukaan eletään.

Siksi, esimerkiksi, olen arvostellut suomalaista lakkoaaltoa julkisesti. Näen lakkoilun puhtaana poliittisena valtataisteluna. Tyytymättömyyden kohteena on laillisissa vaaleissa valittu laillinen eduskunta ja sen enemmistön tukea nauttiva hallitus.

Tietyssä mielessä lakkoliike astelee lapuanliikkeen jalanjäljissä. Vaalitulos oli väärä, siihen pitää vaikuttaa muin keinoin. Vaikka valtakunta alkaa olla kurjimmassa kunnossaan koskaan rauhan aikana. Oma tahto halutaan läpi pitämällä pahasti haavoittunutta kansantaloutta panttivankina. Lakkoilu on todella vaarallista uhkapeliä suomalaisten tulevaisuudella.

On tietenkin hyvä sijoittaa lapuanliike historialliseen kontekstiin. Kun ajatellaan maailmaa ja Etelä-Pohjanmaata 1930-luvun taitteessa, aika oli todellakin kovin toinen. Pahasti kahtia jakautunut kansa oli toipumassa hyvin veriseksi käyneestä sisällissodasta. Äärioikeisto nousi muuallakin kuin meillä, kommunismin pelko eli vahvana.

Myös äärivasemmisto näytti voimaansa. Kysyä voi, oliko vasemmistonuorten tarkoituksena marraskuussa 1929 rakentaa sopua, kun he kokoontuivat Lapualle. Kommunistisymbolit ja Jumalan pilkkaaminen konservatiivisen ja uskonnollisen yhteisön keskellä oli vähintäänkin ajattelematonta. Kaikki kahakan elementit olivat koossa – ja syntyihän siitä lopulta sellainen.

Historiantutkijoita kuuntelemalla lapuanliikkeen taustalla oli muun muassa:

• Pettymys parlamentarismiin, tuore eduskuntainstituutio ei tahtonut kyetä päätöksiin
• Vastareaktio Neuvostoliitosta johdetulle kommunistisille toiminnalle, jonka juuret olivat vuoden 1918 sisällissodassa.
• Talouspulan aika
• Fasismin ja natsismin ihailu Italiassa ja Saksassa
• Osa kannattajista katsoi, että oli aika oikaista ”vapaussodaksi” kutsumansa sodan vääryydet

Nuo syyt jotenkin kiteytyivät siniseen ja mustaan villapaidassa.

Kävin kouluni 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa. On toki mahdollista, että kammoni sinimustaan väriin tulee sen ajan historiantunneilta. Ajanjakso on viimeinen suuressa suomettumisessa.

Kyllä suuresta ja mahtavasta Neuvostoliitosta luotiin aivan uskomaton kuva, kun ottaa huomioon, että vuosikymmen myöhemmin se oli mennyttä, kaatunut omaan poliittiseen, taloudelliseen ja hallinnolliseen mahdottomuuteensa.

Minäkin opin joistakin opuksista, en löytänyt historian ja maantieteen kirjoja tarkistaakseni, mutta muistan elävästi kuvat puimuririvistöistä, jotka leikkasivat päättymätöntä viljapeltoa jossakin päin Ukrainaa.

Kun sitten englannintaitojani kohentaakseni isäni tilasi minulle amerikkalaisen Time-viikkolehden ja opin tarpeeksi tuota vierasta kieltä saadakseni jutuista selvää, kuva Neuvostoliitosta muuttui aivan toiseksi. Jutut kertoivat maan talouden alennustilasta, korruptiosta ja tehottomuudesta, miten Neuvostoliiton elintaso oli kaukana länsimaisesta.

Yläasteella vielä kuuli juttuja Lenin-sedästä, joka antoi Suomelle itsenäisyyden. Myöhempi tutkimus on paljastanut, ettei Lenin ollut juuri Stalinia kummempi julmuri. Todettakoon vielä, ettei yläasteen ja lukion historiantunneilla juurikaan käsitelty Baltian maita. Ne pysyivät meikäläisen ikäluokalle silloin historian valkoisina läiskinä. Ymmärrän toki nyt, miksi niin oli.

Joten, jätän oven auki edelleen sille, historian opetus nuorella iällä ei ollut ehkä ammattitaitoista tai tasapuolista. Johtuiko se ”yleisistä syistä”, en osaa sanoa, onko asiaa tutkittu perusteellisesti. Ellei ole, syytä takuulla olisi.

Jätän samalla auki myös lopullisen tulkintani sinimustasta villapaidasta. Kun uutta tietoa tulee, osaan kyllä tarkistaa näkemyksiäni. Toistaiseksi pysyn siinä, minkä alustukseni alussa ilmoitin. Päättävissä tehtävissä olevien ja esivaltaa edustavien on syytä havaita, mitä tuo väriyhdistelmä villapaidassa tarkoittaa.

Ehkä sitten joskus ei tarvitse enää väreistä välittää.

Kosolan talon uusi isäntä on todennut julkisesti haluavansa pitää sinimustaa villapaitaa yhdessä sateenkarikaulahuivin kanssa. Se on hieno ajatus, mitä upein sovinnonele historian kanssa.

Toivon sille menestystä – samoin tälle hienolle näyttelylle ja sen järjestäjille.

Näillä sanoilla avaan virallisesti Vapauta lapuanpaita-näyttelyn.