Routavuodet
Vuonna 1889 venäläiseen sotaväkeen kuuluva santarmilaitos alkoi toimia Suomessa. Se sivuutti Suomen lait ja toi tilalle mm. vakoilun ja ilmiantamisjärjestelmän. Elokuussa 1898 kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov alkoi määrätietoisesti hävittää suomalaista itsehallintoa ja venäläistää maata. Seuraavana vuonna keisari Nikolai II antoi Helmikuun manifestin, jota Suomessa pidettiin valtiokaappauksena ja jonka mukaan säädetyt uudet lait kuohuttivat suomalaisten mieliä. Senaatin ja säätyjen yritys vedota keisariin jäi ilman vaikutusta. Ylioppilaat keräsivät lyhyessä ajassa yli puolen miljoonan manifestia vastustaneen nimet Suureen adressiin, jota keisari ei ottanut vastaan.
Kesäkuussa 1900 venäläiset postimerkit tulivat suomalaisten tilalle ja venäjän kieli määrättiin pääkieleksi Suomen hallintoa koskevissa asioissa. Venäjänkielen opetusta lisättiin kaikissa oppilaitoksissa. Venäläisiä alkoi tulla tärkeisiin virkoihin, joiden olisi pitänyt kuulua Suomen kansalaisille. Heinäkuussa 1901 keisari vahvisti suomalaisia koskevan uuden asevelvollisuuslain. Suomen armeijan koko omaisuus siirtyi korvauksetta Venäjän omistukseen. Se merkitsi Suomen oman sotaväen lopullista lakkauttamista ja sitä, että suomalaisten tuli palvella Venäjän armeijassa. Uuden lain mukaisissa kutsunnoissa vuonna 1902 ei muodostunut enää sellaisia joukko-osastoja, joissa päällystö ja miehistö olisivat olleet yksinomaan Suomen kansalaisia. Pappien tehtävänä oli kuuluttaa kutsunnoista kirkonmenojen yhteydessä. Osa papeista kieltäytyi. Monissa paikoissa aloitettiin äänekäs virsi peittämään papin äänen, mikäli tämä kuulutuksen yritti esittää. Kutsuntoihin osallistui vain vähän yli 40% asevelvollisista – useissa Pohjanmaan kunnissa paikalle ei saapunut ketään. Helsingissä kutsunnat synnyttivät katumellakan, kun venäläinen kuvernööri vastasi koolle kerääntyneen kansanjoukon vihellyksiin ja pilkkahuutoihin komentamalla torille sata kasakkaa. Nämä ratsastivat ihmisiä kumoon, antoivat hevostensa talloa näitä jalkoihinsa ja iskivät ihmisiä sapeleilla ja solmuruoskilla. Kaduille alkoi kertyä tuhansia suuttuneita, jolloin kuvernöörin oli komennettava kasakat pois. Kutsuntalakkojen vuoksi suomalaisten asevelvollisuus lopetettiin toistaiseksi, mutta sitä vastaan Suomen oli maksettava 20 miljoonaa markkaa Venäjän rahastoon.
Diktaattorin valtuuksin kenraalikuvernööri Bobrikov karkotti ja pidätti ihmisiä, sulki kauppoja ja tehtaita, kielsi kokoontumisia ja lakkautti yhdistyksiä mielivaltaisesti keväästä 1903 lähtien. Hän karkotti muun muassa suomenmielisiä poliitikkoja ulkomaille, erotti viroista niitä jotka eivät totelleet hänen määräyksiään ja lakkautti sanomalehtiä. Santarmit rikkoivat kotirauhaa ja tekivät passien tarkastuksia. Kaikki tämä johti siihen, että aktivisti Eugen Schauman ampui Bobrikovin ja itsensä kesäkuussa 1904.
Tappio sodassa Japania vastaan aiheutti Venäjällä yleislakon vuonna 1905. Suomessa alkoi suurlakko, jolla vaadittiin mm. laillisuuden palauttamista. Keisari kumosi helmikuun manifestin, mutta vain toistaiseksi. Suomi oli kuitenkin nyt saatu palautettua vuotta 1899 edeltäneeseen autonomiaan, mikä tuntui voitolta suomalaisten mielissä. Lisäksi vuonna 1906 saatiin yksikamarinen eduskuntalaitos sekä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Kun ennen saivat äänestää ainoastaan säätyläismiehet, nyt äänioikeus kuului kaikille yli 24-vuotiaille suomalaisille miehille ja naisille. Tämä oli erityinen voitto työväestölle ja naisasialiikkeelle. Eduskuntaan valittiin ensimmäisissä vaaleissa 19 naista. Lisäksi luotiin nykyaikainen puoluejärjestelmä, jossa vaikuttivat vanhasuomalaiset, nuorsuomalaiset, maalaisliitto, svenska folkpartiet, kristillinen työväenliitto sekä sosiaalidemokraatit. Uudistus ei tietenkään sujunut ilman kipuja ja ylin valta oli edelleen tsaarilla.
Routavuodet kasvattivat aktivisteja
Vihtori Kosola eli lapsuuttaan ja nuoruuttaan venäläisen sorron aikana, ja se vaikutti syvästi myös häneen. Kutsuntojen aikana hän oli tulossa aikuisiän kynnykselle. Kuullessaan pyrkimyksestä saada aikaan valtakunnallinen kutsuntalakko, lähti hänkin värväämään lakkolaisia. Lapuan seudulla lakkopuuhaa johti Vihtori Niemi, jolle Jalmari Lahdensuo toimi apumiehenä. Lapualaisille oli järjestetty kutsunnat Kauhavalla ja Vihtori otti selvää, mitä porukoissa kutsunnoista puhuttiin. Joukko miehiä oli menossa mukaan pelätessään seurauksia pois jäämisestä, minkä tiedon Vihtori välitti Niemelle. Tuntia ennen kutsuntojen alkamista lakkovärvärit pitivät lähitalossa kokouksen kutsuntoihin komennettujen kanssa, ja sen päätteeksi kutsuntaviranomaisille ilmoitettiin, että mahdollisista seurauksista huolimatta lakossa pysytään.
Suurlakon aikana Lapuallakin pidettiin vahtipalvelusta, jota organisoi kansalliskaartiksi nimitetty ryhmä. Jalmari Lahdensuo kuului myös sen johtokuntaan veljensä Kustaan kanssa. Tuli tieto, että pohjoisesta on tulossa juna, jonka viimeiseen vaunuun oli lastattu aseita ja joka pysähtyisi hetkeksi Lapuan asemalle. Vihtori ehdotti, että junan lähtiessä asemalta eteenpäin joku hyppäisi kyytiin irrottamaan vaunun, jolloin aselasti jäisi kaartilaisille. Nuoremmat kaartilaiset olisivat olleet valmiita aktiiviseen vastarintaan, mutta johtokunnan vanhemmat miehet pelkäsivät siitä tulevan pahempia seurauksia, eivätkä antaneet lupaa.
Suurlakon aikoihin aktiivisen vastarinnan kannattajat alkoivat organisoitua Helsingissä, missä perustettiin urheilujärjestöksi naamioitu Voimaliitto. Perustajien joukossa olivat mm. myöhemmin Suomen presidenttinä toiminut P.E.Svinhufvud ja senaattori Otto Donner, myöhemmin Lapuanliikkeessä merkittävänä taustavaikuttajana toimineen Kai Donnerin isä. Järjestön päämääränä oli Suomen itsenäisyys. Kevättalvella 1906 Voimaliitto hankki aseita ja jakoi niitä syksyyn saakka mm. Pohjanmaalle ja Etelä-Suomeen. Aseita sanotaan toimitetun myös Venäjän vallankumouksellisille.
Aseita toimitettiin Pohjanmaalle mm. rahtilaiva John Graftonilla. Osa lastista purettiin syyskuussa Kemin edustalla. Seuraava lasti purettiin proomuun Pietarsaaren tuntumassa. John Grafton nosti ankkurin aikoen jatkaa kohti etelää, mutta ajoi kohta karille Luodon Orrskärissä. Aselaatikoita tuotiin nyt maihin pelastusveneillä ja kuljetettiin pois lähialueelta hätiin tulleiden asukkaiden veneillä. Paikalle saapui tullimiehiä, jotka pidätettiin. Laiva räjäytettiin, ettei loppuosa lastista jäisi venäläisten käsiin, ja vasta sen jälkeen tullimiehet pääsivät ilmoittamaan asiasta viranomaisille. Vaasan läänin kuvernööri toi mukanaan toistasataa venäläistä sotilasta, jotka sukelsivat meren pohjasta yli 9000 kivääriä, suuren määrän patruunoita ja räjähdysaineita sekä n. 700 revolveria. Aseiden jouduttua venäläisten käsiin saivat nämä vihiä Voimaliiton toimista, ja senaatti lakkautti sen jo vuoden 1906 syksyllä. Asekuljetuksen paljastumisella oli vaikutus myös siihen, että kenraalikuvernööri Ivan Obolenski uskoi aseita jo jaetun kansannousua varten siinä määrin, ettei uskaltanut tukeutua venäläisten sotilaiden väkivaltaan suurlakon tukahduttamiseksi.
Lapualla Voimaliiton yhdysmiehenä toimi kunnanlääkäri Niskanen, joka järjesti ampumaharjoituksia ja sitten sunnuntaisin ampumakilpailujakin. Näin varauduttiin siihen, että aseita saatettaisiin tarvita lähitulevaisuudessa. 21-vuotias Vihtori oli tietenkin harjoituksissa mukana. Samoin lapualaiset poliisit sekä nimismies Bruno Wikman, joka oli Kosolan talossa alunperin maakauppaa pitäneen Antti Wikmanin nuorempi poika, tuolloin 43-vuotias. Lapualla olevat venäläiset pyrittiin pitämään asioista tietämättöminä.
Laiskain seura
Ajan nuoriso oli hyvin tietoinen Suomeen kohdistuvista uhkista. Lapualaiset nuoret miehet ottivat jo routavuosien aikana tavakseen kokoontua toistensa luona iltaisin ja joskus päivisinkin keskustellakseen isänmaan asioista. Kyläläiset pitivät näitä kyläilyjä joutilaisuutena, ja siitä porukka sai nimen “laiskain seura”. Epävirallisessa seurassa olivat Saaren, Turjan ja Alajoen veljekset, Aukusti Antila, Jussi Uitto ja nuorimpana Vihtori Kosola. Vähitellen itsenäisyyskysymyksestä muodostui seuran tärkein puheenaihe.
Keskusteluseura pysyi koossa monta vuotta. Sen jäsenet olivat aktiivisia myös useilla muilla elämänaloilla saavuttaen paljon ja vaikuttaen merkittävästi kotiseutunsa ja koko maan asioihin. Laiskain seuralla oli jäsentensä kautta merkitystä alueen itsenäisyysaktivismille ja myöhemmin alkavalle jääkäriliikkeelle.
Taina Hautamäki
“Kansikuva”: Eetu Iston vuonna 1899 maalaama “Hyökkäys”, jossa Venäjän kaksipäinen kotka ahdistaa lakikirjaa pitelevää Suomi-neitoa. Taulu symboloi venäläistä sortoa ja siitä valmistettiin useita satoja painokopioita ja postikortteja, jotka levisivät laajalle ja joita santarmit sitten takavarikoivat kotietsinnöissään. Myös alkuperäinen maalaus olisi takavarikoitu, ellei taiteilija olisi ehtinyt kietaista sitä rullalle ja paeta Ruotsin kautta Saksaan. Siellä taulusta otettiin 10 000 kappaleen painos, joka salakuljetettiin Suomeen.
Lähteitä:
http://www.mykkaelokuvat.com/kajastus.html
Wegelius, K.A. (1926), Routaa ja rautaa I
Kosola, V. (1935), Viimeistä piirtoa myöten