Suomalaiset maatiaiseläimet kuuluvat alkuperäisrotuihin. Niiden määrä on vähentynyt niin, että osa on vaarassa kuolla sukupuuttoon, kuten kävi alkuperäiselle suomalaiselle maatiaissialle 1960-luvulla. Sukupuutto merkitsee kansallisen kulttuuriperinnön katoamista sekä tärkeän tutkimustiedon menettämistä. Perimän säilyttäminen on geneettisen monimuotoisuuden säilyttämistä, josta saattaa jonain päivänä olla korvaamatonta hyötyä muun muassa lajien terveyden kannalta.
Länsisuomenkarjan kasvatusta
Kun Iisakki Kosola osti talon huutokaupasta vuonna 1891, mukana tuli sekarotuinen hyvä lehmä. Tästä lehmästä tuli kantaemo talon myöhemmälle karjalle. Sonnit olivat omasta karjasta vuoteen 1906 saakka. Silloin Lapuan Maanviljelysyhdistyksessä päädyttiin ajatukseen, että tuli pyrkiä kasvattamaan puhdasrotuisia eläimiä – joko ayrshirejä tai länsisuomenkarjaa. Samana vuonna Vihtori tilasi Urjalasta länsisuomenkarjaan kuuluvan maatiaissonnin ja aloitti jalostustoiminnan. Myöhemmin hänelle tuli sonnivasikoita myös Maamiesseuran kautta. Vuonna 1924 Kosolan karja hyväksyttiin siitoskarjaksi ja tila harjoittelutilaksi. Lehmien lukumäärä oli keskimäärin 22.
Länsisuomenkarjan lehmät ovat pienempiä kuin ayrshire-rodussa. Väriltään ne ovat tavallisesti vaaleanruskeita ja niillä voi olla valkoisia laikkuja. Alunperin niillä oli sarvet, mutta nykyisin ne ovat nupoja. Länsisuomenkarja on kestävää, lisäksi se on yksi maailman korkeatuottoisimmista maatiaisnautaroduista. Vuonna 1958 arvioitiin, että Lapua oli maakunnan pitäjistä johtava suomenkarjan siitoseläinten kasvattaja. Merkitys oli suuri koko maan karjanjalostukselle, koska Etelä-Pohjanmaalta myytiin siitoseläimiä myös muihin maakuntiin. Sittemmin jalostetut ulkomaiset rodut syrjäyttivät kotimaiset maatiaiset suurempien tuotantomäärien vuoksi. 1980-luvulla ryhdyttiin toimenpiteisiin alkuperäisten suomalaisten karjarotujen säilyttämiseksi. Nykyisin jalostukseen käytettävien länsisuomenkarjan lehmien määrä on pieni, mutta riittävä. Sen sijaan itäsuomenkarja ja pohjoissuomenkarja ovat uhanalaisia. Kuva: Terhi Nikkonen /Luonnonvarakeskus 2015, Eläingeenivarat /säilytysohjelmat.
Suomenhevosia
Suomenhevonen on alkuperäisrotu, jonka historia on pitkä ja mielenkiintoinen. Kantakirjoihin rotu vietiin vuonna 1907. Hevosta tarvittiin kuljetuksissa ja maataloudessa aina vuoden 1950 vaiheille saakka. Työominaisuuksien lisäksi arvoa annettiin hevosten nopeudelle, sillä kilpailut olivat suosittuja. Hevosjalostus näyttää lyöneen Lapualla läpi 1880-luvulla päätellen siitä, että monet halusivat silloin nimenomaan hyviä juoksijoita. Eelin Kosolan isä Ville Lahdensuo keräsi palkintoja kilpa-ajoista ja näyttelyistä jo tuolloin, ja suvun miehet olivat muutenkin näkyvästi esillä hevoskasvatuksessa. Eelinin isoisän Fredrik Wilhelm Lagerstedtin tallissa oli ollut yhtä aikaa jopa puolensataa hevosta. Hän olikin iso isäntä.
Myös Vihtori Kosola osallistui hevoskilpailuihin. Tosin hän kertoo katuneensa “yletöntä kilpa-ajoissa kulkemista, sillä ei siihen tavalliselta maamieheltä liikene raha eikä aika”. Kasvatus oli kuitenkin eri asia. Tamma- ja varsanäyttelyissä mm. vuosina 1905-07 palkittujen joukossa oli myös Vihtorin hevosia. Kosolan hevoset olivat kantakirjahevosia mm. Voiman, Eino-Vakaan ja Murron suvuista.
Vihtorin pojasta Niilo Kosolasta tuli eturivin hevosmies, joka vaikutti vuosikymmeniä monissa eri hevoshoidon ja -jalostuksen organisaatioissa Lapualla, Etelä-Pohjanmaalla ja valtakunnallisesti. Etelä-Pohjanmaan Hevosjalostusliitossa neuvonantajana ja konsulttina hän työskenteli 1937-1957. Sotavuosina 1939-1944 Niilo toimi mm. eläinlääkintätoimiston toimistoupseerina sekä hevosvarikon päällikkönä. Sotien jälkeen Etelä-Pohjanmaalla oli keskeinen asema hevoskasvatuksessa ja hevosia vietiin muualle maahan vaunulasteittain. Niilo toimi Lapuan Hevosjalostusyhdistyksessä, Lapuan Oriyhdistyksessä vuodesta 1937 lähtien, ja vuosina 1938-1951 hän oli Etelä-Pohjanmaan Hevosystäväin Yhdistyksen sihteeri. Myös valtakunnallisesti hän oli näkyvä hevosmies kuuluen Suomen Ravirenkaan johtokuntaan 1945-1962, Suomen Hevosjalostusliiton edustajistoon 1950-1960 sekä Hevostalouden Keskusliiton valtuuskuntaan 1953-1972, puheenjohtajanakin kymmenen vuoden ajan. Hän oli lisäksi Etelä-Pohjanmaan Hevosjalostusliiton, Suomen Ravirenkaan, Hevostalouden Keskusliiton ja Suomen Hippoksen kunniajäsen.
Vaasa-lehdessä julkaistusta ilmoituksesta näkyy, että heinäkuussa 1923 Murto vieraili Kosola tallissa, jonne se tuotiin astutusta varten. Vähässäkyrössä vuonna 1917 syntynyt ori Murto oli aikansa legendaarisin ravuri, joka juoksi useita ennätysaikoja ja voitti ravikuninkuudet vuosina 1926 ja 1929. Murrosta jäi kaikkiaan 52 kantakirjaoria ja 134 kantakirjatammaa ynnä suuri määrä kantakirjattomia jälkeläisiä, ja se on kymmenien kuninkaallisten esi-isä. Se kuoli vuonna 1936 ja haudattiin Lapualle. Murron kuva on Hevosurheilu-lehden arkistosta ja siinä esiintyy myös ohjastaja Kauko Eestilä.
Suomenhevosten lukumäärä oli suurimmillaan 1950-luvulla, jolloin niitä oli yli 400 000. Maaseudun koneellistumisen myötä niiden lukumäärä romahti niin, että vuonna 1987 jäljellä oli enää 14 000. Nyt suomenhevosia on noin 20 000, joista työhevoskäytössä viitisensataa. Työhevosperinnettä säilyttämällä olisi mahdollista siirtää arvokkaita hevostaitoja uusille sukupolville ja säilyttää suomenhevosen geeniperimä monipuolisena.
Maatiaiskanoja
Vihtori Kosola innostui kanankasvatuksesta jo vuonna 1912 ollen uranuurtaja. Vuonna 1924 hän sai valtakunnallisessa kanatalouskilpailussa ensimmäisen palkinnon Suomen Siipikarjanhoitajain Liitolta. Sittemmin palkintoja kertyi lukuisia muitakin. 1920-luvulla Kosolan kanalassa käytettiin jo hautomakonetta ja järjestettiin kanakursseja. Vihtorilla oli Suomen ensimmäinen siitoskeskuskanala, 1930-luvulla kanala tuotti munia vientimarkkinoille. Kananmunat olivat vuosikymmenen loppupuolella tärkeä kansainvälinen kauppatavara, sillä maataloustuotteista vain voin vienti tuotti taloudellisesti enemmän. Pienkarjanhoitajien Liitto järjesti Kosolaan joka perjantai munien oston, jolla se halusi turvata tuottajille hieman “vapaita markkinoita” peremman hinnan ja käteismaksun.
Pääosa Vihtorin kanoista oli leghorneja, mutta hän jalosti myös maatiaisrotua. Siinä hän teki yhteistyötä ilmajokelaisen Oiva Jääskeläisen kanssa. Maatiaiskanojen Ilmajoen kannan kerrotaan olevan tämän yhteistyön tulosta. Pidetään mahdollisena, että se on taustaltaan samaa perua kuin kadonnut Jalasjärven kanta.
Kuvat: Heidi Ylesmäki, Markin maalaiskanala, Kortesjärvi.
Taina Hautamäki
Lähteet: Vihtori Kosola /Viimeistä piirtoa myöten. Lapuan Historia II. Suomen Hippos ry /Suomenhevonen. Luonnonvarakeskuksen tietopaketit 2015/monimuotoisuus, maatiaisrodut säilyneet uhanalaisina. Luonnonvarakeskus 2015, Eläingeenivarat /säilytysohjelmat. HAMK Biotalous /Ympäristö ja maatalous -oppimateriaalit, lehtori Annika Michelson.