Sata vuotta sitten, kun Suomi oli nuori

Sisällissota Neuvosto-Venäjällä jatkui yhä

Sata vuotta sitten vuonna 1921 Neuvosto-Venäjällä oli yhä  meneillään sisällissota punaisten ja valkoisten välillä. Kommunistinen puolue tukahdutti vastavallankumoukselliset kapinayritykset yksi toisensa jälkeen – mutta bolsevikit eivät olleet vielä voittaneet.  Vallitsevaa tilannetta hyödyntäen vähemmistökansat olivat itsenäistyneet ja Neuvosto-Venäjän rajoille oli syntynyt Suomen lisäksi yhdeksän muutakin uutta valtiota. Viron, Latvian ja Liettuan itsenäisyys oli ollut uhattuna saman tien, kun Neuvosto-Venäjä oli pyrkinyt liittämään ne takaisin itseensä. Hyökkäys ei ollut onnistunut, joten ne olivat edelleen itsenäisiä. Puolasta oli tullut itsenäinen edellisvuonna 1920. Sen armeija oli tukenut Ukrainaa tämän itsenäistymispyrkimyksessä, joten Neuvosto-Venäjä oli hyökännyt myös Puolaan. Puola torjui ja rauha solmittiin maaliskuussa 1921. Sen sijaan Ukraina, Valko-Venäjä, Azerbaidzan ja Georgia joutuivat bolsevikkien valtaan.  Armenia sinnitteli vielä, mutta tulevana vuotena 1922 myös siitä tulisi osa bolsevikkien uutta Neuvostoliittoa, jossa kommunistipuolue oli ainut sallittu puolue.

Oma sisällissota oli tuoreessa muistissa

Kansan kahtiajako oli edelleen täyttä todellisuutta Suomessa. Vihaa ja katkeruutta oli alettu liennyttää eheytyspolitiikalla, jota presidentti Ståhlberg johti. Jo tammikuussa 1918 oli annettu esitykset torpparilaista ja oppivelvollisuuslaista. Torpparilaki oli hyväksytty sisällissodan päättymisen perään saman vuoden heinäkuussa ja sitä oli alettu panna täytäntöön keväällä 1919. Laki antoi maattomille kansanosille oikeuden lunastaa torpan tai mäkituvan vuokramaat kohtuuhinnalla omiksi, mikä lisäsi sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Samoin jo vuonna 1919 oli päädytty sosiaalidemokraatteja tyydyttävään hallitusmuotoon, kun he olivat saaneet eduskuntaan enemmistön yhdessä Maalaisliiton ja Edistyspuolueen kanssa. Nyt vuonna 1921 päästiin säätämään myös oppivelvollisuuslaki. Kuusivuotinen kansakoulu tuli pakolliseksi kaikille ja tarjosi siten samat mahdollisuudet koulutukseen kaikille. Kahdeksan tunnin työaikalaki oli  hyväksytty jo heti itsenäistymisen alkuun marraskuussa 1917, mutta työehtojen parantamista jatkettiin edelleen. Punavankeja oli vapautettu vaiheittain syksystä 1918 lähtien ja vuonna 1921 heitä oli jäljellä enää noin tuhat.

Kommunistisen puolueen toiminta oli Suomessa kuitenkin kielletty maanpetoksellisena toimintana. Sata vuotta sitten Suomen kommunismia johdettiinkin ensin Neuvosto-Venäjältä ja sitten Neuvostoliitosta käsin. Se oli stalinistinen liike, joka ei kunnioittanut Suomen lakeja ja ajoi avoimesti vallankumousta. Vaikka puolueen toiminta oli Suomessa kielletty, se jatkoi osaksi maanalaisena järjestönä ja osaksi peitejärjestöjen kautta. Osa kommunistien johdosta oli piiloutunut sosiaalidemokraattiseen puolueeseen ollen siten mukana peräti eduskuntatyössä. Presidentti Ståhlbergin eheyttämispolitiikka herättikin mielipiteitä puolesta ja vastaan. Siihen kuuluvat punakapinallisten armahdukset olivat oikeiston silmissä verrattavissa maanpetokselliseen toimintaan.

Rauhansopimus oli tehty vasta vuoden 1920 lopussa

Vaikka Suomesta oli tullut itsenäinen 1917 ja Venäjä oli tunnustanut sen, oli Suomen ja Neuvosto-Venäjän välinen sotatila päättynyt vasta Tarton rauhansopimuksessa vuoden 1920 viimeisenä päivänä. Tarton rauhan piti olla päätös myös heimosodille, joissa Suomi ei ollut virallisesti ollut sotaakäyvänä osapuolena, mutta joihin oli osallistunut suomalaisia vapaaehtoisjoukkoja Vienassa, Aunuksessa, Petsamossa sekä Inkerissä, missä inkeriläiset olivat yrittäneet saavuttaa itsenäisyyden. Myös Viron vapaussotaan oli osallistunut suomalaisia vapaaehtoisia.

Vuoden 1920 loppuun saakka oli ollut epäselvyyttä Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisestä rajanvedosta. Suomi oli pyrkinyt neuvottelemaan itäkarjalaisille kansanäänestyksen, jossa nämä olisivat saaneet itse päättää kumpaan valtioon heidät liitettäisiin, mutta Neuvosto-Venäjä ei ollut tähän suostunut.  Näin Suomi ei ollut saanut tavoittelemaansa Itä-Karjalaa, mutta Petsamon sai ja säilytti Karjalan kannaksen. Kesäkuun 24. päivänä 1921 Kansainliitto vahvisti, että myös Ahvenanmaa jää Suomelle, eikä sitä liitetä Ruotsiin.

Heimosotia oli käyty 1918-1920

Miksi Suomesta lähti vapaaehtoisia taistelemaan heimosodissa? Suomalaisten kansallisen itsetunnon kyljessä oli 1800-luvun mittaan kasvanut myös heimoaate, joka sai osan suomalaisesta sivistyneistöstä tuntemaan suurta yhteenkuuluvuutta rajantakaisissa kylissä asuvien ihmisten kanssa. Osaa heimosotiin osallistuneista suomalaisista innosti ajatus Suur-Suomesta ja heidän tavoitteenaan oli suomensukuisten heimojen alueiden liittäminen Suomeen. Osaa aktivisteista kannusti idealismi, jonka mukaan kaikilla kansoilla on itsemääräämisoikeus ja tämän vuoksi myös kaikkien suomensukuisten heimojen tulisi voida olla itsenäisiä. Joillekin sotureille syyksi riitti pelkkä seikkailunhalu, nuoria ja kirkassilmäisiä kun olivat. Yhtenä syynä oli myös se,  että bolsevikit eivät vielä olleet voittaneet Neuvosto-Venäjällä ja näiden tiedettiin havittelevan valtaa myös Suomessa.

Itä-Karjalan kansannoususta tuli vielä yksi heimosota

Tarton rauhassa Neuvosto-Venäjä oli luvannut Itä-Karjalalle kansallisen autonomian, mutta se ei toteutunut. Kun itäkarjalaisten kokemus bolsevikkien vallasta vuoden 1921 aikana johti lokakuussa Itä-Karjalan kansannousuun ja tarkoitukseen vapautua Neuvosto-Venäjästä, virallinen Suomi ei estänyt suomalaisten heimoaktivistien rajanylityksiä. Lisäksi se päätti antaa itäkarjalaisille humanitääristä apua ja yritti siirtää Itä-Karjalan asian Kansainliiton ratkaistavaksi – mitä ei tapahtunut. Neuvosto-Venäjän puna-armeija jyräsi vastarintaan nousseet karjalaiset ylivoimalla. Suomalaisten entisten punakaartilaisten muodostama hiihtojoukko osallistui karjalaisten lyömiseen Kiimasjärvellä 20.1.1922.

Vihtori perustamassa avustustoimikuntaa Etelä-Pohjanmaalle

Suomeen tulleista pakolaisista oli huolehdittava. Vihtori Kosola ja toimittaja Jaakko Ikola eli “Vaasan Jaakkoo” johtivat Itä-Karjalan avustuksen väliaikaista keskustoimikuntaa Etelä-Pohjanmaalla. He kutsuivat Seinäjoen Rautatiehotelliin 27.11.1921 Karjalan pakolaisten avustamisen järjestelyjä koskevan kokouksen, johon osallistui nelisenkymmentä henkilöä eri puolilta maakuntaa. Kokouksessa valittiin varsinainen keskustoimikunta, joka organisoi maakunnan avustustoiminnan ja piti yhteyttä valtakunnalliseen avustustoimikuntaan. Työjaosto vastasi käytännön asioista ja sen puheenjohtajana toimi Edvard Björkenheim Isostakyröstä. Jaakko Ikolasta tuli sihteeri ja rahastonhoitajaksi valittiin pankinjohtaja Juho Jouppi Seinäjoelta. Vihtori oli varalla. Jäsenenä oli myös maanviljelijä Rikhard Rängman Ylistarosta. Myös paikallistoimikunnat organisoitiin. Siinä joukossa johtoon valittiin mm. Artturi Leinonen Härmästä ja Vihtori Kosola Lapualta. Keräykset eri paikkakunnilla aloitettiin välittömästi ja tulos oli hyvä. Viljan ja rahan lisäksi saatiin vaatteita, villalankaa, saippuaa ja paljon muuta tavaraa. Kerätyillä varoilla maksettiin taisteluissa haavoittuneiden sairaalahoitoja, kustannettiin matkoja ja tavaralähetyksiä Karjalaan sekä hankittiin sotaretkellä tarvittavia välineitä kuten mausereita, suksia ja suksivoiteita.

Karjalaispakolaisten sotakoulu Lapualle 1922

Itä-Karjalan kansannousu oli kukistettu, mutta taistelun uskottiin pian jatkuvan. Kesällä 1922 Karjalan sotakoulu siirrettiin heimoaktivistien toimesta Hyrynsalmelta Lapualle. Muodollisesti koulu toimi kansanopistona, jonka puheenjohtajana istui Vihtori Kosola ja johtokunnassa Kustaa Tiitu, Aukusti Antila ja Matti Malkamäki. Oppilaat majoitettiin pääasiassa Lapuan seurakuntatalolle, mutta heitä asui myös yksityisissä taloissa, useita kymmeniä Kosolassakin. Kaikkiaan noin 200 karjalaista sai sotilaskoulutuksen allipäällystötehtäviin. Neuvostoliitto kuitenkin sai vihiä kapinallisten kouluttamisesta ja vaati jyrkästi sen lopettamista. Kun maaherrakin puuttui asiaan, toiminta ajettiin alas. Vihtori kertoo kirjassaan “Viimeistä piirtoa myöten” asiasta näin: Hallitus kyllä tiesi asianlaidan, mutta siihen aikaan oli suunta jo niin vasemmistolainen, että määräys koulun lopettamisesta annettiin nopeasti, jopa niin nopeasti, että silloisen maaherra Sarlinin oli yöllä soitettava puhelimellaminulle voidakseen antaa asiassa “virallisen selityksen” ylemmäksi.

Historia opettaa?

On hirveää yksinkertaistamista tiivistää sadan vuoden takaisia kiihkeitä tilanteita ja tunnelmia yhdeksi blogipostaukseksi. Jos sitäkin vielä tiivistää, voi ehkä sanoa että vuosina 1921-22 sisällissodan voittaneen ja hävinneen osapuolen välit olivat edelleen kireät. Suomessa pelättiin kommunismia ja tunnettiin vihamielisyyttä sekä venäläisiä että suomalaisia kommunisteja kohtaan. Itsenäisyyttä ei voitu pitää varmana. Tunnettiin isänmaallisuutta, mutta sen lisäksi ilmeni kiihkomielistä nationalismia. Kaiken katkeruuden ja epäluulon keskellä eheytyspolitiikka osoittautui viisaaksi ratkaisuksi. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden parantaminen vähensi kansan kahtiajakoa ja esti uusia vallankumousyrityksiä.

Suomessa ollaan jälleen huolestuneita yhteiskunnan eriarvoistumisesta sekä yleisen epätasa-arvon ja köyhyyden lisääntymisestä. Historia kertoo, että sosiaalisella epäoikeudenmukaisuudella voi olla kauaskantoiset seuraukset. Tätä on hyvä miettiä ennen kaikkia vaaleja, joissa valitaan päättäjiä yhteisiin asioihin tuleville vuosille. Eheytyspolitiikan opetus lienee, että kaikkien äänien tulee kuulua, eikä yhdenkään äänen tule tukahduttaa muita. Yhteisten asioiden hoitaminen on kuin lentävä lintu: se tarvitsee sekä oikean että vasemman siiven ynnä kaiken siinä keskellä ollakseen kokonainen ja pysyäkseen ilmassa.

Taina Hautamäki

Kansikuva: Lapuan koulun johtokunta. Vasemmalta Kustaa Tiitu, Aukusti Antila, Matti Malkamaki ja pj. Vihtori Kosola.

Lähteitä: Niinistö, J (2016); Heimosotien historia 1918-1922. Digitaaliarkisto. Karjalan Sivistysseura (1996); Karjalan heimo, 1996: 7-8.