Lakeus rules!

Jokilaaksojen kansa nevojen keskellä

Rautakaudella Etelä-Pohjanmaan asutus keskittyi alueelle, jossa neljä isoa lahtialuetta ja Kyrönjoen tulvat takasivat  karjataloudelle välttämättömät hyvät rantaniityt. Viljaa viljeltiin, mutta maatalouden kantava voima oli karja. On laskettu, että peltoa tarvittiin n. kolme hehtaaria, niittyjä 30 ja laitumia 30 hehtaaria yhtä 8-10 hengen taloutta kohti. Metsästys, kalastus ja kaupankäynti olivat osa elantoa.

Keskiajalla pohjalaiset purjehtivat mm. Ruotsin Mälarenille myymään kalaa ja tekemään talven yli töitä voidakseen hankkia viljaa kotiin tuotavaksi. Uuden ajan alussa v. 1539 kerrotaan ruotsalaisessa veroselityksessä, että “Pohjanmaalla ei ole runsaasti peltoja eikä niittyjä, joita talonpojat voisivat elannokseen viljellä”. Vilja ja jauhot olivat tuontitavaraa, kun taas vientitavarana mainittiin mm. turkikset, hylkeenrasva ja kala. Armas Luukko laskeskeli Etelä-Pohjanmaan historia II:ssa, että 1500-luvun jälkipuoliskolla Kyrön suurpitäjässä oli keskimäärin reilut kaksi hehtaaria peltoa yhtä taloa kohti. Se ei ollut paljon, mutta se oli huomattavasti enemmän kuin muissa Pohjanmaan pitäjissä. Eteläsuomalaisissa taloissa sen sijaan viljeltiin samaan aikaan keskimäärin 3-4 hehtaaria.

Vuodelta 1661 on kuvaus kyröläisistä: “Kaikki asuvat jokivarressa, kylä kylän vieressä, pelto pellossa kiinni”. Myös muissa pitäjissä oli viljeltyä pinta-alaa vain asutuksen yhteydessä, kapea kaistale lähinnä jokien varsilla.  Tämä johtui siitä, että jokirannoilla maa oli kovapohjaista, kuivaa ja asuttavaa – mutta jo pienen matkan  päässä rannasta alkoivat suot ja nevat. Jokiäyräät viettivät tulvien korottamien penkereiden vuoksi joesta pois päin, eikä äyräiden yli valunut vesi voinut kiivetä penkereitä ylös takaisin uomaan. Se joutui hakeutumaan pienempiin luomiin eli pikkujokiin, joita on Pohjanmaalla muutaman kilometrin välein ja joiden reunat ovat yleensä tasaisia. Koska Pohjanmaa on alavaa, veden reitti kohti merta oli hidas. Sen vuoksi pintamaa pysyi vetisenä, nevoja ja soita oli paljon ja niiden pinta-ala pyrki vain lisääntymään vuosisatojen saatossa. Karjataloudelle välttämättömiä niittyjä raivattiin rantamaille yhä etäämmällä asutuksesta, mutta viljellyn pinta-alan lisäämiseen ei saatu ratkaisua edes kaskeamisesta. Alavilla mailla se ei ollut mahdollista kostean maaperän vuoksi. Myös jatkuvat sodat, niihin liittyvä sotaväenotto ja verotaakka olivat yksi syy siihen, miksi viljelyksiä ei pystytty laajentamaan. 

Lakeuksien synty

1600-luvulla tervanpoltosta tuli merkittävä sivuelinkeino. Sen myötä asutusta alkoi syntyä entistä enemmän myös larvoille, edemmäksi jokivarsien vanhoista kylistä. Kaskiakin poltettiin, mutta lähinnä vain siellä, missä tervankuljetus rannikolle katsottiin turhan vaivalloiseksi. Peltomaiden raivauksen menetelmänä alkoi sen sijaan yleistyä kydönpoltto. Vuonna 1662 maaherra Graan kehotti ottamaan esimerkkiä kyröläisistä ja lapualaisista, jotka olivat tällä tavalla jo huomattavasti laajentaneet maanviljelystään. Sadot olivat hyviä – mahdollisesti jopa maan parhaita – mutta katojen vuoksi epävarmoja. 

Kun isonvihan (1714-21) aiheuttamasta äärimmäisestä tuhosta noustiin, alkoi Etelä-Pohjanmaan väkiluku kasvaa Euroopan ennätysvauhtia. Työvoimaa oli nyt paljon tarjolla ja kydönpoltto jatkui voimakkaana. Ensin kaivettiin suohon laskuoja ja sitten siihen laskevat sarkaojat. Tämän jälkeen suon annettiin kuivua vuosien ajan – Jalasjärveltä peräisin olevan tiedon mukaan 7-12 vuotta. Kun suo oli kuivunut, se kuokittiin ja raivattiin, minkä jälkeen se kydötettiin eli poltettiin, sitten kynnettiin, äestettiin ja lopulta siihen kylvettiin ruis. Sadonkorjuun jälkeisenä seuraavana kesänä kytö jätettiin kesannoksi, jota poltettiin ja äestettiin. Satoa kytö tuotti joka toinen vuosi. Myöhemmin 1800-luvulla alettiin kaivaa myös niska- ja piiriojia, jotka estivät veden valumisen ympäristöstä suoviljelykselle, ja silloin kuivatukseen tarvittu aika väheni jopa pariin vuoteen. Muutaman sadon jälkeen kytömaat pyrittiin jättämään heinämaiksi, sillä soiden polttaminen pohjaa myöten muutti raivion käyttökelvottomaksi joutomaaksi. Näin vanhat kytömaat muuttuivat ensin niityiksi ja sitten pelloiksi.

Kytösavujen perintö

Kyseessä oli suunnattoman suuri raivaustyö. Ojia kaivettiin sukupolvesta toiseen tuhansia kilometrejä käsivoimin ojapiiluilla, kuokilla ja lapioilla. Niin paljon, että niistä tulisi Härmästä Helsinkiin ja takaisin monta edestakaista riviä, jos ne vierekkäin näin ajattelisi. Tätä raivaustyötä tekivät miesten rinnalla merkittävällä panoksella myös naiset, vaikka eivät suuremmin ole tästä työstään esille päässeet. Oli suo, kuokka ja Jussi – mutta oli myös suo, kuokka ja Maija.

Raivauksen myötä maataloustuotteita riitti nyt vientiin saakka ja Etelä-Pohjanmaa alettiin mieltää ruoka-aittana. Viljelykset moninkertaistuivat ja lakeudet saivat vähitellen nykyiset tuhansien hehtaarien suuruiset mittansa. Sekä Kyrönjoen varrella oleva Ilmajoen ja Seinäjoen Alajokilakeus, että Lapuanjoen varrella sijaitseva Lapuan, Kauhavan ja Härmäin Alajoen lakeus ovat nyt valtakunnallisesti arvokkaita maisema-alueita.

Samuli Paulaharjun kuvauksessa tiivistyy hienolla tavalla se, miten merkityksellisenä osana ihmisten elämää kydönpoltto oli satojen vuosien ajan ja millaisena elämyksenä se saattoi painua syvälle ihmisten mieliin ja muistoihin:

“…  kytösavu yhtyi kytösavuun ja kääräisi miltei koko lakeuden harmaisiin verhoihin niin, että päivä vain punaisena pohotti savun seasta. Tuuli kuljetteli kitkerää kytömaan henkeä aina kyläteille ja kylän pihoille asti ja avonaisista ovista se osui porstuoihin ja tupiin. Se oli kyllä karvasta ja vaikeaa vetää henkeensä, mutta se oli tuttua kotipellon tuntua. Jota sakeampana savu liikkui, sitä parempia satoja se lupasi…. Iltapuoleen kytöpellot olivat jo kärventyneet yliporhon, aivan siloisiksi, sakea savu laimeni, ja maa pohotti mustana. Vain siellä täällä suurien nevojen yllä lepäsi leveä hallava pilvi. Mutta yli koko aukean asui hieno autereinen sauhu sekä väkevä turpeen tuoksu. Päivän painuttua lakeuksien takalaitojen taakse, sauhu ja turpeentuoksu jäivät hallitsemaan hiljaista kesäyön hämärää. Tuli suurilta ruisvainioilta tumman laihon ihanaa, ihmeellistä, hiukankosteaa elämäntuoksua, ajautui yli maiden ja yhtyi harmaana vaeltavaan pellonkäryyn. Väkevää maan tuoksua molemmat, elävän maan porosta, kytöjen parhaasta voimasta, lähtenyttä tuntua, ja elävän jumalanviljan lähettämää tuntua. Turpeen tuoksu lupasi mantua pellonviljalle, pellonviljan tuoksu lupasi väkeä raatajalle. Suuri maa, kytö ja pelto, lakeuksien kansan ehtymätön emo ja elättäjä huokui voimakkaasti hiljaisena kesäyönä.”   

Lakeusmaisema on eteläpohjalaiselle edelleen merkityksellinen ja tärkeä. Se  herättää kunnioitusta. Se on esivanhempien voimannäyttö, jonka ääressä tekee mieli ottaa lakki pois päästä, vaikka ei olisi edes uskonnollinen. Avarassa maisemassa taivaan ja maan raja on häilyvä, näkymässä kuvastuu maausko ja maanviljan henkinen symboliikka, joten ei ole ihme jos siihen liitetään myös uskonnollisuus. Sen kauneudessa on omaleimaisuutta, suuruutta ja rauhaa. Vuodenaikojen ja säiden mukaan vaihtuva värien kirjo on uskomattoman elävä ja vivahteikas. Luontokohteena lakeus on suurenmoinen etenkin runsaan linnustonsa puolesta. Se on paikka, jossa tehdään edelleen työtä ja jossa kasvaa ruoka. Mutta se on myös paikka, jossa on tilaa ajatuksille. Sen vuoksi moni käy siellä rauhoittumassa, kuuntelemassa itseään ja hakemassa tyyneyttä.     

Taina Hautamäki

Lähteet: Holmblad, P (2013); Luolamiehistä talonpojiksi. Ylikangas, H. (2017); Aina sitä jokin naula vetää. Luukko, A (1948-50); Etelä-Pohjanmaan historia II ja III. Alanen, A.J. (1948); Etelä-Pohjanmaan historia III. Toivonen, T. (1997); Alajoen muinainen suoalue Ilmajoen kunnassa. Soininen, A.M. (1974); Vanha maataloutemme. Paulaharju, S. (1932); Härmän aukeilta.

Kansikuvassa mies näyttää kädellään “pirunsarvia”. Nykyään merkki on tuttu metallimusiikin kannattajien tervehdyksestä. Alkujaan se oli suojelusmerkki, jolla torjuttiin kateutta”.