Jääkäri Ville Kosola

Kosolan veljeksistä vain Vihtori, Väinö ja Ville elivät aikuisikään saakka. Ville syntyi elokuussa 1892 ollen heistä nuorin, ja hän sai opiskella. Kansakoulusta hän siirtyi Vaasan Lyseoon, mutta kun Lapualle tuli oma yhteiskoulu vuonna 1904, saivat opinnot jatkua kotipaikkakunnalla. Ylioppilaaksi Ville valmistui vuonna 1912 ja lähti samana vuonna opiskelemaan Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan fyysis-matemaattisessa osastossa.  Villen opiskelu jäi kuitenkin sillä erää kesken, sillä hän oli yksi niistä ylioppilaista, jotka lähtivät mukaan jääkäriliikkeeseen.   

Syksyllä 1915 Ville toimi Lapuan seudulla jääkärivärvärinä, kuten Vihtorikin – mutta helmikuussa 1916 hän oli jo Saksassa, jossa keisarikunnan poliittinen johto oli käytännössä ensimmäistä maailmansotaa käyvällä armeijalla ja sotamarsalkka Paul von Hindenburgilla. Sotilaskoulutus Lockstedtissä vastasi nykyistä suomalaista reserviupseerikoulutusta ja oli hyvin tehokasta.

MISSE-JOEN ASEMATAISTELUISSA

Toukokuussa 1916 suomalainen vapaaehtoisjoukko nimettiin Kuninkaalliseksi Preussin Jääkäripataljoona 27:ksi, miehille jaettiin vihreät jääkäripuvut, ja he lähtivät kolmella junalla Saksan itärintamalle saamaan rintamakokemusta. Kesäkuun 11. ja 12. päivinä pataljoona marssitettiin etulinjaan Riian edustalle, ja sen vastuulle annettiin Misse-joen vartiointi ja asemien linnoittaminen. Joki tulvi, teiden varsilla saattoi vajota vyötäisiään myöten suohon, ja hyttysiä oli runsaasti. Jääkärit olivat nälissään ja olosuhteet olivat tukalat, kun varustus- ja pioneeritöitä oli tehtävä pimeään aikaan vihollisen tähystyksen vuoksi. Venäläinen tykistö tulitti suomalaisten asemia usein, ja partiot joutuivat välillä kahakoimaan vihollisen kanssa. Sota oli asemasotaa, jossa tehtiin tiedustelua, otettiin vankeja ja ammuttiin lähinnä tykeillä. Asemataistelut jatkuivat joulukuuhun saakka, jolloin pataljoona siirrettiin Libauhun rantavartiotehtäviin. Ville Kosola siirrettiin kuitenkin elokuun 17. päivänä täydennysjoukkoon ja komennettiin etappi- ja värväystehtäviin Suomeen.

ANTTI ISOTALON RANGAISTUSRETKIKUNNASSA SUOMESSA

Entiset etappitiet olivat tukossa. Venäläinen vastavakoilu oli saanut santarmit erityisen valppaiksi. Ohranan palkkaamat ilmiantajat toimittivat näille pelottavan tarkkoja tietoja aktivisteista, värväreistä ja etappireiteistä – mutta urkinnan koko laajuutta ei jääkäriliikkeessä vielä ymmärretty. Pataljoonassa haluttiin yhä tässä vaiheessa organisoida kaksi uutta etappireittiä. Niiden luomiseksi muodostettiin kaksi kymmenen miehen jääkäriryhmää sekä viiden miehen rangaistusretkikunta, jonka tehtävänä oli herättää pelkoa ilmiantajien verkostossa ja turvata etappien toiminta. 

Itäistä etappireittiä luovan ryhmän johtoon valittiin Friedel Jacobson, läntisen etappireitin johtoon Aarne Sihvo, ja rangaistusretkikunnan johtajaksi tuli härmäläinen Antti Isotalo. He saivat ohjeistuksen Sassnitzissa ja matkustivat sitten pieninä ryhminä Ruotsin kautta Suomeen toteuttamaan suunnitelmaa.

Antti Isotalo valitsi retkikuntansa jäseniksi härmäläisen serkkunsa Jussi Mäntylän, ylihärmäläisen Kaapo Viitaharjun, ylistarolaisen Antti Kärnän – sekä Ville Kosolan, jonka isoveli Vihtori oli tuolloin vangittuna Špalernajassa. Komennuskunta matkusti Tukholman kautta Uumajaan ja sieltä Jussi Sihvon Lola-moottoriveneellä Merenkurkun yli Oravaisten rannikolle 7. syyskuuta.  Kolme päivää myöhemmin venäläiset santarmit ampuivat Jepualla tehtailija Carl Jonathan von Essenin pojan Jürgenin, joka oli isänsä tavoin jääkäriliikkeen johtomiehiä Pohjanmaalla. Tämä raivostutti Isontalon ryhmää, joka olisi halunnut kostaa, mutta joutui keskittymään venäläisten kätyreihin. Luultavasti tässä vaiheessa retkikunta kävi asein uhkailemassa ainakin Pietarsaaren santarmeja sekä Vaasan poliisilaitoksen komisario Solaa, joka avusti santarmeja. Vaasassa ammuskeltiin ja ilmeisesti yksi poliisi haavoittui. Ainakin Isotalo ja Kärnä olivat mukana, kun Ville kävi kotonaan Kosolassa. Eelin Kosolan jouduttua kuulusteluihin Vaasan vankilaan, pelkäsi hän santarmien saaneen tietää vierailusta.

Näiden tapahtumien jälkeen komennuskunnan oli tarkoitus noutaa rannikolta räjähdysainelasti ja räjäyttää santarmien talo Pietarsaaressa. Räjähteitä ei kuitenkaan tullut, joten suunnitelmaa oli muutettava. Syyskuun 24. päivänä Isotalo, Kärnä ja Kosola palasivat toistaiseksi Ruotsiin. Viitaharju ja Mäntylä jäivät Suomeen. Viitaharju jäi pian kiinni Härmässä ja joutui Špalernajaan, Mäntylä jatkoi läntisellä etappireitillä ja oli 11. joulukuuta mukana Simon kahakassa, missä poliisit yhdessä venäläisten sotilaiden kanssa piirittivät ilmiannettuja jääkäreitä metsäsaunalla. Laukaustenvaihdossa yksi värvätty kuoli, kolme jääkäriä haavoittui ja kaksi vangittiin. Myös heitä pidättämässä olleista kaksi haavoittui. Mäntylä pääsi pakenemaan ja palasi Saksaan helmikuussa 1917.   

Vaasan poliisilaitoksen komisario Sola tunsi itsensä nöyryytetyksi ja jahtasi Isontalon retkikuntaa nyt kiivaasti santarmipäällikkö Stepanovin johdolla kummankaan tietämättä, että se oli hajaantunut. Isontalon retkikunnan jäljitys jatkui. Molemmissa Härmissä järjestettiin lokakuussa nk. “Härmän piiritys”, jonka aikana Vaasan ja Pietarsaaren poliisit ja santarmit sekä kaksi komppaniaa Lugan rykmentin venäläisiä sotilaita ynnä rannikkovartioston ratsuosastoja teki tutkinnan jokaisessa talossa. Aseita takavarikoitiin ja joitakin pidätyksiä tehtiin, mutta kuulustelut eivät johtaneet Isontalon ryhmän jäljille pääsemiseen. Sen sijaan sattuma oli jo tuonut heidän käsiinsä toiset jäljet, joita seuraamalla vaasalaisetsivät olivat napanneet Aarne Sihvon ja kaksi muuta aktivistia Jyväskylässä. Myös heidät toimitettiin Špalernajaan. Friedel Jacobson toimi itäisen etapin johtomiehenä vuoden loppuun saakka. Yritys luoda uusia etappireittejä oli jo kaatumassa mahdottomuuteensa.

Isotalo kokosi uuden ryhmän ja jatkoi komennustaan Suomessa, oli toisena mukana konstaapeli Matti Salomäen surmassa Tervolassa ja livisti ansasta toisensa perään, kunnes palasi Saksaan helmikuussa.  Ville Kosola sai uuden vaarallisen tehtävään, kun hänet määrättiin hoitamaan itäistä etappia Ylitornion Kivijärvelle. Pataljoonaan ja omaan komppaniaansa hän palasi 11.1.1917. Myös Antti Kärnä oli tammikuussa uudelleen Saksassa.  

AA-JOEN TAISTELUISSA

Joulukuun 18. päivänä oli Berliinissä päätetty, että suomalaispataljoonan saisi liittää rintamajoukkoihin ainoastaan sellaisessa tarkoituksessa, joka edistäisi sen omia pyrkimyksiä Suomessa. Jääkärit itse odottivat kuumeisesti pääsyä takaisin kotimaahan ja viettivät joulun ja uuden vuoden Libaussa siinä uskossa, ettei heitä enää vietäisi Saksan rintamalle. Tammikuun viidennen päivän vastaisena yönä 1917 oli lumipukuinen, Venäjän armeijaan kuulunut osasto kuitenkin onnistunut tunkeutumaan saksalaisten asemiin Aa-joen varrella, minkä vuoksi kaikki ulottuvilla olevat reservit laitettiin liikkeelle. Tammikuun kuudentena päivänä suomalaiset olivat ensimmäisten joukossa torjumassa rintamamurtoa Aa-joella. Käskyn tullessa pataljoonan 4. komppaniassa – joka oli Ville Kosolan komppania – kymmenkunta jääkäriä oli kieltäytynyt lähtemästä, ja he olivat saaneet jäädä Libauhun työpalvelukseen. Ylemmillä tahoilla oltiin ilmeisen epävarmoja siitä, miten suomalaispataljoonaa voisi käyttää. Kun tilanne jatkui sekavana ja lumitilanne kaiken lisäksi esti ratsuväen käyttämisen, tuli tammikuun 19. päivänä uusi käsky. Pataljoonan olisi suoritettava hiihtäen kiertoliike venäläisten selustaan estämään näiden vetääntymistä. Käskyä pidettiin täysin epätarkoituksenmukaisena ja se sai jääkärien mielet kuohumaan. Tiedettiin, että tehtävä oli vaarallinen ja siinä tulisi kaatumaan monta miestä.  Parin päivän kuluttua kuultiin, että vain rajattu määrä suksia olisi käytettävissä, minkä vuoksi 500 miehen joukkoon otettaisiin puolet vapaaehtoisia ja toinen puoli määrättyinä. Myös muu osa pataljoonasta seuraisi rintamalle.

Rauhattomuus kasvoi. Kun hiihtokomennuskunta ja muu pataljoona teki lähtöä Aa-joen jäällä 24.1., tapahtui vielä odottamaton näytelmä lapualaisen jääkärin, Sven Saarikosken ja helsinkiläisen ylijoukkueenjohtajan, Kaarlo Ståhlbergin välillä. Saarikoski oli jo ottanut sukset vastaan, kun pyörsi päätöksensä ja ilmoitti, ettei sittenkään lähde. Joukossa mukana ollut lapualainen Matti Laurila – myöhemmin jääkärieversti – on kertonut tapahtumista näin: “Kaikki kärjistyi niin, että olimme koko komppania jäällä ja tämä Saarikoski tuotiin sinne vartijoiden saattamana. Minä olin aivan pisimpiä miehiä ja näin hyvin mitä tapahtui. Ståhlberg kysyi Saarikoskelta: – Lähdetkö mukaan?. Saarikoski vastasi suhteellisen rauhalllisesti: -En. Ståhlberg kysyi: – Minä kysyn toisen kerran. Saarikoski vastasi: -Minä sanoin jo äsken. Ståhlberg ilmoittaa: -Minä ammun ellet lähde. Saarikoski sanoo: -Minä en lähde. Ja niin Ståhlberg tosiaan ampui kaksi laukausta ja vieläkolmannen laukauksen päälle. Tämä vaikutti tietysti meihin järkyttävästi, mutta sitten vaan komennettiin käännös ja lähdimme hiihtämään.”  Suksettomista jääkäreistä 69 palveluksesta kieltäytynyttä  toimitettiin Altonaan Bahrenfeldin rangaistuskomppaniaan. Saksalaiset eivät lopulta käyttäneet pataljoonaa alkuperäisen suunnitelman mukaisesti, mahdollisesti siksi, että pelkäsivät teloituksen tehneen suomalaisista epäluotettavia. Sen sijaan hiihtokomennuskunta värjötteli huonoissa talvivarusteissa yli kolmenkymmenen asteen pakkasessa kylmissä rakennuksissa kokonaiset kaksi viikkoa, ennen kuin se helmikuun 8. päivänä siirrettiin pois rintamalta. Mukana olleen suomalaisen sairaanhoitajan Ruth Munckin mukaan jäätynyttä keittoa paloiteltiin pistimellä ja vaikka suomalaisia ei juurikaan kaatunut, suuri määrä sai paleltumia tai sairastui. Toinen suomalainen sairaanhoitaja Saara Rampanen työskenteli sotasairaalan sisätautien osastolla ja sai hoitoonsa “monen monia jääkäreitä, joiden posket hehkuivat, silmät kiilsivät ja rinta huohotti kuumeesta“. Munck hoiti haavoittuneita. Silti “jääkärit säästyivät tehtäviinsä kotimaassa“, kirjoitti hän.

Aa-joen taisteluiden jälkeen jääkäripataljoona oli reservissä Tukumsissa ja sen jälkeen rantavartiossa ja täydennyskoulutuksessa Libaussa. Ville Kosola ylennettiin ryhmän varajohtajaksi 25.8.1917 sekä vänrikiksi 11.2.1918. Takaisin Suomeen Ville saapui jääkärien pääjoukon mukana Arcturuksella 25.2.1918. Vastaanotto Vaasassa oli juhlallinen. Suomi oli ehtinyt itsenäistyä, mutta se oli edelleen täynnä venäläisiä sotilaita sekä ajautunut punaisten ja valkoisten väliseen sotatilaan.

Taina Hautamäki

Lähteet:

Eteläpohjalaisia elämäkertoja III, Täydennysosa A-Ö. Vaasa 1994.

Jääkäripataljoona 27:n Perinneyhdistys ry, www.jp27.fi. Viitattu 19.1.2022.

Kärnä, P. Jääkäreiden rangaistusretkikunta Suomessa syksyllä 1916. Parole. Jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistyksen jäsenlehti 4/2016. Jääkärisäätiö.  

Lauerma, M. (1966). Kuninkaallisen Preussin Jääkäripataljoona 27: vaiheet ja vaikutus.

Munck, R. (1939). Jääkärien mukana Saksassa.

Porvali, M. Artikkeleita. Nikolainkulman vangit. www.mikkoporvali.fi.

Rinne, J. Tapaus Saarikoski. Parole. Jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistyksen jäsenlehti 3/2013. Jääkärisäätiö.

Suomen Jääkäreiden elämäkerrasto. Vaasa 1975.

Suomen jääkärit – elämä ja toiminta sanoin ja kuvin, II osa. Osakeyhtiö Sotakuvia. Kuopio, 1933