Vuosia sitten kuljetin ruotsalaisia yhteistyökumppaneitani muutamilla Pohjanmaan ja Etelä-Pohjanmaan sotahistoriallisilla kohteilla. Mikäli oikein muistan, sillä kerralla ryhmässä oli Tukholman Armeijamuseon silloinen johtaja, ruotsalais-norjalaisen sotahistoriallisen matkailureitin toimitusjohtaja ja kollegani Uumajasta. Hain heidät Vaskiluodon satamasta ja lähdin tuomaan ensin Isoonkyröön, sitten Lapualle, Alavudelle ja Kuortaneelle. Oravaisissakin käytiin. Matkalla keskusteltiin vilkkaasti yhteisen hankkeemme toimenpiteistä Ruotsin puolella. Kollega kertoi innostuneena Suomen sodan vuoden 1809 tapahtumista Västerbottenissa. Paikallisen sukututkimusyhdistyksen kanssa koottiin juuri Uumajan lähellä Sävarin taistelussa kaatuneiden nimiä ja teemallinen opastuskeskus oli rakentumassa. Muistovuoden lähestyminen oli mielessä ja sitä ennakoiden haluttiin tehdä vielä monta asiaa. Kaikki olimme yhtä mieltä siitä, että juhlavuodesta tulee merkittävä. Olivathan nämä tapahtumat viimeiset Ruotsin maaperällä käydyt taistelut, joiden jälkeen Ruotsi olisi pian saanut nauttia rauhasta 200 vuoden ajan.
Kun pääsimme Napuelle asti, kerroin Suuren Pohjan sodan viimeisestä suuresta kenttätaistelusta vuonna 1714, jonka jälkeen koko Pohjanmaan rannikko poltettiin sadan kilometrin säteellä sisämaahan päin. Kerroin siviilien kohtelusta ja miehitysajasta, joka sai nimensä Ison Vihan perusteella. Miehet olivat vaikuttuneita kuusikossa sijaitsevasta taistelun muistomerkistä. Sen juurella oli sinivalkoinen seppele. Puhuttiin karoliiniarmeijasta.
Kun kerran Ylistaron kautta ajettiin, poikkesimme siellä sankarihautausmaalla, missä lepää yli 300 viime sodissa kaatunutta – ja missä muistomerkin juurella oli taas seppele Suomen väreissä. Näytin “omien vainajieni” eli äidin veljien Ranne ja Rafael Rannanjärven hautakivet. Kerroin, että Rafaelin arkkua ei avattu, koska sirpale oli tullut kasvoihin. Rannen arkku puolestaan tuotiin ensin kotiin, missä hänen koiransa ulvoi koko yön sen äärellä. Nyt miehet olivat mietteliään näköisiä. Toki tunsivat sotahistoriansa myös Suomen osalta, mutta ympäristö ja henkilökohtainen tarina vetivät kumminkin hiljaiseksi. Laskivat, että toinen veljeksistä kaatui parikymppisenä, toinen vähän vanhempana. Pohtivat sitä, miten lähellä talvi- ja jatkosodan muistot ovat kaikkia nykypäivän suomalaisia. Porukalla mietimme, miten sodat olivat nykypäivää monessa maassa juuri silläkin hetkellä – kuten ovat nytkin.
Lapualla oli Kiviristillä jälleen havuseppele sinivalkoisin nauhoin vuoden 1808 muistomerkin juuressa ja silloin he kysyivät, onko tänään jokin erityinen merkkipäivä, kun joka paikassa on kranssit? Ei ollut. Sanoin, että sotien muistaminen on parasta rauhantyötä. Ja että meillä on itsenäisyyspäivä joka päivä.
Minulle isänmaallisuus on tunnetta yhtenäisyydestä, menneiden sukupolvien työn arvostusta ja heidän tekemiensä uhrausten kunnioittamista. Ymmärrystä siitä, että vapaus tuo vastuun. Ollaan vapaita ja vastuullisia nyt ja muinakin päivinä! Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!
Taina Hautamäki