Pakolaisaaltoja itärajalla
Suomessa kevään 1918 punakapina oli kukistettu, mutta Venäjällä sisällissota jatkui vuoteen 1922 saakka. Yli 10 000 punaisten puolelle kuulunutta siirtyi rajan yli itänaapurin puolelle. Samaan aikaan itärajan yli Suomeen suuntasi pakolaisina yli kolminkertainen määrä venäläisiä, itäkarjalaisia ja inkeriläisiä, sekä ensimmäisen maailmansodan sotavankeja. Ensimmäiseen pakolaisaaltoon kuuluivat bolsevikkien vallankumousta pakenevat. Mm. venäläisten valkoisen armeijan rippeitä perääntyi Suomen puolelle kevättalvella -20. Toinen ryntäys tuli Kronstadtin saarelta keväällä -21, missä bolsevikit olivat kukistaneet laivastotukikohdan kapinan. Pakolaisvirta jatkui koko ajan, ja maahan tuli myös Venäjältä lähteviä ulkomaalaisia, venäläisille valkokaartilaisille apua antaneita, puna-armeijan pakko-ottoja pakenevia, sekä tapahtumien jalkoihin jääneitä ja nälänhädästä kärsiviä ihmisiä.
Itsenäistyneessä Suomessa aloitettiin 1918 uusien toimintatapojen opettelu, että kriisiaika pystyttäisiin jättämään taakse ja maasta tulisi osa liberaalia, läntistä maailmaa. Demokratiaa rakennettiin mm. kunnallisella äänioikeudella, uskonnonvapaudella, oppivelvollisuudella, torpparilailla ja maareformeilla. Silti Suomi oli 1920-luvulla nimenomaan valkoinen Suomi. Muutokset synnyttivät myös vastarintaa ja liittolaisuuksia, eikä päämääristä ollut olemassa yksimielisyyttä nytkään. Ääriryhmittymät oikeistossa ja vasemmistossa haastoivat parlamentaarista järjestelmää: punakapinan hävinneiden ja itärajan takaa vaikuttavien tavoitteena oli edelleen proletaarinen diktatuuri, kun oikeistoradikaalien äärilaita ihannoi äärikansallista sotilasvaltiota. Demokratiaansa kehittävä Suomi ei ollut näille kummallekaan toiveiden täyttymys.
Suomen ja Neuvosto-Venäjän kireät välit
Suomen aktivistit ja jääkärit olivat ensimmäisen maailmansodan aikana suunnitelleet paitsi Suomen, myös heimokansojen vapauttamista Venäjän ikeestä. Heille Neuvosto-Venäjän sekasortoinen sisällissota mahdollisti vapaaehtoisvoimin toteutetut heimosotaretket Petsamoon, Itä-Karjalaan, Inkeriin ja Viroon vuosina 1918-1922. Tavoitteena oli heimokansojen alueiden irrottaminen Neuvosto-Venäjästä kansojen itsemääräämisoikeuteen vedoten joko itsenäistymisen tai Suur-Suomeen liittämisen kautta. Itä-Karjalan liittäminen Suomeen oli kuulunut hallituksenkin tavoitteisiin ennen kuin raja vahvistettiin Tarton rauhassa vuoden 1920 viimeisenä päivänä. Heimosotaretket eivät kuitenkaan olleet maan virallista politiikkaa.
Viimeinen heimosota syntyi enemmän tai vähemmän karjalaistalonpoikien omasta aloitteesta vielä rauhanteon jälkeen, ja se käytiin talvella 1921-22. Suomalaiset aktivistit ja vapaaehtoiset tukivat kapinaa Vienassa ja Pohjois-Aunuksessa, mutta Suomen valtio ei sitä tukenut, ja se tuli nopeasti kukistetuksi. Maiden väliset suhteet olivat äärimmäisen huonot – Suomen näkökulmasta Venäjä oli punakapinassa sekaantunut Suomen sisäiseen konfliktiin, ja nyt Neuvosto-Venäjä katsoi Suomen sekaantuvan omaansa.
Suomeen saapuvien pakolaisten joukossa oli myös suomalaisia heimosotureita tukeneita ja Karjalan vapautusarmeijassa sisseinä taistelleita ihmisiä.
Komintern ja Suomen kommunistit
Venäjän puolelle paenneet punaiset halusivat revanssia. Moskovassa elokuussa 1918 perustetun Suomen Kommunistisen puolueen (SKP) päämääränä oli jättää parlamentaarinen, ammatillinen ja osuustoiminnallinen taistelu sikseen, ja keskittyä aseellisen vallankumouksen uusimiseen. SKP toimi v. 1919 maailmanvallankumousta varten perustetun Kominternin alaisuudessa.
Neuvosto-Karjalassa julkaistiin sanomalehtiä, joiden toimittajat olivat pääasiassa punaisella puolella vuoden 1918 punakapinassa taistelleita suomalaisia. Vuoden 1918 tapahtumat pidettiin agressiivisten artikkeleiden kestoaiheina ja heimosodat antoivat uutta materiaalia viholliskuvan vahvistamiseen.
Neuvosto-Karjalaan perustettiin suomalaisjohtoinen Karjalan Työkansan Kommuuni kesällä 1920. Se oli autonominen, minkä perusteella Neuvosto-Venäjä saattoi väittää kansojen itsemääräämisoikeuden jo toteutuneen alueilla, joita Suomi oli vaatinut itselleen. Tavoitteena oli kuitenkin luoda tukikohta vallankumouksen levittämiseksi Suomeen ja Skandinaviaan. Vain muutamaa vuotta myöhemmin 1923 työkommuuni muutettiin Karjalan autonomiseksi sosialistiseksi tasavallaksi ja sen pinta-alaa laajennettiin, minkä jälkeen asukkaiden enemmistö oli venäläisiä.
Vihollisen heikentäminen sisältä käsin – työmaaterrori ja lakot
Vuonna 1922 bolsevikkien voitto synnytti Neuvostoliiton. Oman sisällissotansa kokemuksesta Neuvostoliiton puna-armeijan strategiaksi tuli toteuttaa “syviä operaatioita”. Tällöin vastustajan omalla maaperällä toimivat kommunistit lietsoivat levottomuuksia, joihin puna-armeija sitten saattoi sekaantua. Strategiaa oli menestyksellä käytetty Armeniassa, Azerbaidšanissa ja vuonna 1921 myös Georgiassa. Suomessa tiedostettiin kohonnut sodan uhka, ja kommunisteja valvottiin.
Kansainvälinen tilanne kuitenkin osoitti, ettei maailmanvallankumous puhkeaisi toivotulla nopeudella. Komintern antoi uudet toimintaohjeet, joiden mukaan vallankumouksen aikaansaamiseksi oli käytettävä kaikkia perinteisiä työväenliikkeen toimintamuotoja – laillisia ja laittomia rinnakkain.
Kommunismi oli Suomessa kielletty, mutta SKP verkostoineen toimi aktiivisesti maan alla. Suomen Sosialistinen Työväenpuolue toimi kolme vuotta, ennen kuin se lakkautettiin SKP-yhteyksiensä vuoksi. Tämän jälkeen puolueen kannattajat osallistuivat vaaleihin Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden vaalijärjestön kautta ja vaikuttivat enemmän paikallisyhdistysten kautta, jolloin viranomaisten oli hankalampi puuttua organisaation toimintaan.
Työmaat olivat kenttä, jolla työväenliike pystyi uhmaamaan yhteiskuntajärjestelmää ja valmistamaan maaperää tulevalle vallankumoukselle. Työpaikoille perustettiin soluja, joiden jäsenet levittivät propagandaa, värväsivät uusia jäseniä, ja hankkivat puoluetta hyödyttäviä tietoja. Työpaikoilla harjoitettiin myös työmaaterroria, joka kohdistui suojeluskuntatyöhön tai valkoisella puolella vapaussotaan osallistuneisiin työntekijöihin. Näihin kohdistettiin henkistä ja fyysistä väkivaltaa – mikä johti kahakointiin puolin ja toisin – ja ahdistettiin laatimaan julkisia anteeksipyyntöjä työväestön lehtiin. Kommunistijohtoiset ammattiliitot järjestivät 1920-luvulla lukuisia työtaisteluita, joille Neuvostoliitto toimitti lakkoapua. Laajojen lakkojen joukossa merkittävimpiä olivat metallialan lakot, satamalakot ja metsätyömaiden lakot, joilla oli suora vaikutus vientiin ja maan talouteen – myös elintarvikkeiden maahantuontiin. Turussa toimivalla Chrichtonin telakalla – jolta hallitus oli tilannut sukellusveneitä – järjestetty lakko oli vahvistus käsitykselle, että lakoissa oli kysymys ennen kaikkea Suomen itsenäisyyttä vastaan organisoidusta sabotaasista. Valtion viranomaiset tukivat työnantajia.
Yhtymä Vientirauha
Idästä ja oman yhteiskunnan sisältä kommunistisen toiminnan myötä koettu uhka yhdisti porvaripuolueita, jotka eivät silti olleet yksimielisiä uhan asteesta eivätkä siihen reagoimisen keinoista. Kansallisvaltion vahvistaminen oli kuitenkin ensisijainen päämäärä, ja se oli usein asetettava puolueiden omien päämäärien edelle. Talouden häiriöttömän toiminnan varmistamisen vuoksi sallittiin radikaalikin toiminta, jos se nähtiin kommunismilta suojautumisena.
Martti Pihkala oli Vihtori Kosolan tuttu jääkärivärväyksen ja suojeluskuntien perustamisen ajoilta. Hän kävi jo vuoden 1919 alussa Kosolassa keskustelemassa Vihtorin kanssa kommunistien toiminnasta. Seuraavana vuonna työnantajajärjestöt päättivät perustaa Vientirauha -nimisen järjestön murtamaan kommunistien masinoimia lakkoja ja turvaamaan työrauhaa. Aloite tuli vuorineuvos Gösta Serlachiukselta, joka oli saanut mallin lakonmurtajajärjestölle opintomatkallaan USA:ssa. Pihkalasta tuli järjestön johtaja, ja Vihtorista sen asiamies Etelä-Pohjanmaalla. Vihtori värväsi lakonmurtajia yhdessä Kustaa Tiitun kanssa, ja maakunnasta tuli Vientirauhan vahvin tukialue.
“Pihkalan kaartilla” oli parhaimmillaan pitkästi yli 30 000 lakonmurtajaa. Samalla kun se torjui kommunismia ja turvasi Suomen taloutta, se myös viivästytti työehtosopimusjärjestelmän syntymistä ja jätti Suomen jälkijunaan pohjoismaisesta työmarkkinasuhteiden kehittymisestä. Vientirauhan toiminta lopetettiin 1940 tammikuun kihlaukseen, jolloin Suomen Työnantajain Keskusliitto tunnusti ammattiliitot ja niiden keskusjärjestön SAK:n neuvotteluosapuoliksi työmarkkinoita koskevissa kysymyksissä.
Taina Hautamäki
Blogiartikkelissa “Sata vuotta sitten, kun Suomi oli nuori” kirjoitin samoista aiheista ja toin esiin Vihtori Kosolan toimintaa karjalaispakolaisten avustamisessa sekä Karjalan sotakoulun organisoimisessa Lapualle. Jo vuonna 1917 olivat Vihtori ja Eelin auttaneet myös Venäjältä paenneita I maailmansodan itävaltalaisia ja saksalaisia sotavankeja pääsemään takaisin kotimaihinsa. Lisäksi Vihtori organisoi Aunuksen sotaretkelle lähtevien vapaaehtoisten värväystä ja siihen liittyviä lähetystökäyntejä Helsinkiin. Yhtymä Vientirauhasta kertominen vaati lisää taustoittamista.
Kansikuva: Martti Pihkala, Yhtymä Vientirauhan johtaja. Kuva vuodelta 1918.
Lähteitä:
Karjalan Sivistysseuran web-sivut: Pakolaisuus Venäjältä Suomeen 1918-1922. https://www.karjalansivistysseura.fi/historia/pakolaisuus-venajalta-suomeen-1918-1922/
Kosola, V. 1934. Viimeistä piirtoa myöten.
Laakkonen, A. 2018. Suomen sisällissodan merkitys Punaisessa Karjalassa 1920-1937. Julkaistu teoksessa Sisällissodan jäljet, Nro 31 (toim. Tiina Lintunen, Anne Heimo)
Niinistö, J. 2004. Heimosotien historia 1918-1922.
Siironen, M. 2021. Pelon ja uhman vuodet. Suomen tasavallan synty 1918-1922.