Aikansa parhaiden kirvesmiesten jättämä perintö
Etelä-Suomessa ja kartanokulttuurin alueella ihmisten sosiaalinen asema määritti ihmisten tekemisiä enemmän ja siellä myös rakentamisen esikuva saatiin herkemmin säätyläisiltä. Pohjanmaalla talonpojat edustivat hallitsevaa luokkaa, koska täällä ei ollut juuri muita säätyläisiä kuin papisto. 1700-luvulla elettiin nousukautta ja muun muassa tervanpoltto toi talonpojille vaurautta, jonka annettiin näkyä myös rakentamisessa. Mistä saatiin rakentamisen malli?
Hirsirakentaminen on pohjimmiltaan yksinkertaista ja se on hallittu Suomessa vähintään tuhat vuotta. Hirsitalon perusmalli on alkujaan ollut varsin samanlainen eri puolilla maata, ja niiden perusperiaate on samanlainen edelleen. Syntyi kuitenkin alueellisia ja paikallisia eroja. Yksi nimenomaan pohjalaistaloihin kytkeytyvistä erityispiirteistä on talon kaksikerroksisuus.
Pohjalaisten kirvesmiesten ammattiosaaminen kehittyi erityisesti laivanrakennuksessa sekä omilla että Ruotsin telakoilla. Pohjalaiset mestarit rakensivat myös kirkkoja ja toivat työmaille omat luottomiehensä. Veistäjät tulivat suurimmaksi osaksi maaseudulta ja he rakensivat myös taloja. Kaupunkitalot rakennettiin useimmiten valmiiksi saakka maaseudulla, josta ne sitten siirrettiin tilaajalle. Kaupunkien rakennuskanta ei juuri eronnut pohjalaisen maaseudun rakennuksista, kun hirrestä rakennettiin molemmat ja rakentajat olivat samoja. Kokkolaan rakennettiin etenkin vuoden 1742 tulipalon jälkeen kaksikerroksisia kaupunkitaloja ja Vaasassa oli vuoden 1750 tienoilla peräti 38 samanlaista. Samanaikaisesti rakennettiin kaksikerroksisia taloja myös maaseudun talonpojille erityisesti Etelä-Pohjanmaalla. Pappiloita ja sotilasvirkataloja rakennettaessa oli huomioitava niiden pohjakaavalle annettu kuninkaallinen ohjeistus. Niiden keskeissalimallia sovellettiin joissakin keskeistupamallin talonpoikaistaloissa. Joka pitäjässä kehittyi omia paikallisia tyylipiirteitä niin itse taloihin kuin niiden sisustukseenkin. Hyvällä syyllä voi sanoa, että pohjalaiset kirvesmiehet olivat aikansa parhaita.
Pohjalaisia oli isonvihan (1714-21) ja pikkuvihankin (1741-43) aikana siirtynyt vihollisuuksia pakoon Ruotsin puolelle, missä he elättivät itsensä muun muassa rakentamisella. Kuvaavaa 1700-luvulle oli ammattimiesten, kuten seppien, salpietarinkeittäjien ja käsityöläisten jatkuva virta Merenkurkun yli molempiin suuntiin. Pohjanmaan ja Ruotsin välimatka kapeimmassa kohdassa on tänään noin 80 kilometriä ja uloimpien saarten välillä vain 25 kilometriä. Tuohon aikaan maantieyhteydet Pohjanmaan ja Suomen välillä olivat vielä vaatimattomat, mutta meri oli ahkeraan käytetty kulkureitti etenkin kahden “Bottenin” välillä. Tätä kautta vaikutteet siirtyivät puolin ja toisin. Kirvesmiehetkin toivat ideoita tullessaan, mutta myös veivät niitä mennessään. Vielä ei ole tutkittu, miten nämä kulttuurivirtaukset ovat vaikuttaneet koko Pohjan alueen rakennusperinteen synty- ja kehityshistoriaan Ruotsin ja Suomen puolella.
Mitä pohjalaistaloista kerrottiin 1700- ja 1800-luvulla
Itse kreivi Pietari Brahe kirjoitti vuonna 1639 pohjalaisista, että nämä rakentavat ja pitävät kirkkonsa ja omat yksityiset talonsa kaikkine rakennuksineen mitä parhaassa kunnossa ylittäen siten elämänsä ja asuntojensa puolesta monen seudun aatelistonkin.
Kokkolan pedagogion rehtori Erik Juvelius puolestaan kirjoitti matkakertomuksessaan vuonna 1770 näin: “Sekä Ilmajoella että Isossakyrössä näin varsin kauniita talonpoikaistaloja, jotka useissa paikoin olivat kaksikerroksisia ja punaisiksi maalattuja, sekä tiheään asuttuja kyliä kuin pieniä kaupunkeja. Taloissa oli siistiä ja puhdasta. Viimeisessä majatalossa, jossa yövyin, Ilmajoen emäpitäjän kirkolla, useat huoneista olivat tapiseeratut, ja talo joen äyräällä oli varsin kaunis”.
Antero Varelius teki kansatieteellisen matkan Suomessa vuonna 1847. Hän teki tärkeimmän elämäntyönsä kirjailijana ja suomen kielen kehittäjänä. Kirjassa “Suomen kansaa – kansatieteellisiä havaintoja suuriruhtinaskunnan alueelta” hän yhdisti kainulaiset ja pohjalaiset ja kirjoitti: “Kainuun murteen alueen mahtavat talonpoikaistalot eivät ole itäistä eivätkä läntistä tyyliä… Kuten pohjanmaalaiset yleensä ovat kokkolalaiset ja Kruunupyyn asukkaat erityisen taitavia rakennusmestareita ja kirvesmiehiä”.
Axel Olai Heikel oli suomensukuisten kansojen rakennushistorian tutkija ja yksi Suomen kansatieteen perustajista. Hän teki kansatieteellisiä tutkimusmatkoja 1879-1886 ja matkusti myös Etelä-Pohjanmaalla. “Jota enemmän me lähestymme Pohjanlahden rantoja ja tutustumme niitten tuparakennuksiin, sitä täydellisemmäksi ja kauniimmaksi muuttuu rakennustapa”, kirjoitti hän. Todistuksena pohjalaisten kätevyydestä Heikel mainitsi porstuan ovet, “jotka tehdään usein höylällä ja veitsellä hyvin kauniiksi”. Kaksikerroksisista hän kertoi, että yläkerros on toisissa paikoissa sisustettu asuinhuoneiksi ja että silloin ovat salit ja kamarit “siistimmin laitetut” kuin alakerroksessa. “Kamarien seinät peitetään maalatuilla papereilla, ja lattiat maalataan; samoin maalataan kattokin, jossa muuten ei näe mitään orsia, vaan se on aivan sileä, sillä kattolaudat ovat naulatut matonalaisten alapuolelle; ympäri huonetta on uudenaikuisia huonekaluja, ja sopusoinnussa niiden kanssa komeilee kiiltävä kakluuni.” Vielä kertoi Heikel seuraavaa: “Asuinhuoneitten rakentamisessa tavoitellaan tilavuutta ja valoisuutta enemmin kuin todellista mukavuutta… Viime aikoina on poikettu rakennustavassa, vaatetuksessa ja muussa elannossa kauvas entisistä kuoseista ja tavoista. Katoomaisillaan on esim. omituisesti viehättävänmuotoiset niin aitta- kuin luhtirakennukset, joissa viimemainituissa nuori väki suvella piti asuntoansa“. Kun Heikel perusti Seurasaaren ulkomuseon, tuotiin sinne taloja myös Etelä-Pohjanmaalta – Kurssin talo Kuortaneelta ja Ivarsin talo Närpiöstä.
Dosentti Ragnar Hult oli Suomen Maantieteellisen Yhdistyksen perustaja ja koulumaantieteen kehittäjä, joka loi myös Helsingin yliopiston maantieteen laitoksen. Vuonna 1896 julkaistussa kirjassa “Suomen Maantiede” hän kirjoitti näin: “Suurempia herraskartanoita ei Vaasan läänissä ole. Mutta varakkaat talonpojat, jotka Jokialueella ovat taitavia rakentajia, tekevät itselleen upeita rakennuksia… Jokialueella ovat ne rakennetut jokirantoja pitkin, ja monessa paikassa on äärettömän pitkiä kyliä maantien varrella, niin että voipi kulkea kymmeniä kilometriä saman kylän läpi ja laskea siinä aina 200 taloa”. Vielä hän lisäsi, että “Jokialueen metsät ovat huonot, sillä hirret ovat jo kauvan sitte käytetyt rakennuksiin ja myytäväksi“.
Kaksfooninkisen piirteitä
Toivo Vuorela keräsi aineistoa Etelä-Pohjalaisen Osakunnan kotiseuduntutkimusretkillä vuodesta 1931 lähtien. Hän kirjoittaa Etelä-Pohjanmaan kansanrakennuksista vuonna 1949 näin: “Kaksikerroksiseksi eli kaksifooninkiseksi asuinrakennus muuttuu vasta sitten, kun sen yläkertaa on korotettu niin paljon, että sinne sopii koko laajuudelta ehjät huonetilat. Ero näkyy tietenkin hyvin silmäänpistävästi jo ulkoa käsin, koska yläkerrassa on alakerran ikkunoita symmetrisesti vastaava ikkunarivi…. Yläkerran huoneissa on kakluunit, mikä seikka jo osoittaa, ettei niitä ole tarkoitettu käytettäväksi tavallisina arkihuoneina, vaan talouden kannalta toisarvoisiin tehtäviin”. Kaksfooninkisen mittasuhteista hän kertoo, että ne ovat tasapainoiset ja hallitut, ja että rakennus on tavallisesti suunniteltu ylöspäin leveneväksi eli liuhaksi. Hän huomauttaa, että tällainen muoto lisää rakennuksen ulkonäön komeutta. Lievästi köyry katonharja sitoo rakennuksen Vuorelan sanojen mukaan lujasti aukean maiseman horisonttiin. Myös lyhyttä räystästä kannattava räystäshirsi, päädyn profilointi ja koristeelliseksi leikattu räystäslauta ovat Vuorelan mukaan ominaisia. Tyyppipiirteitä on myös ikkunoiden vuorilautojen muodoissa ja koristeissa.
Taina Hautamäki
Kansikuva: Fossilan kaksfooninkinen Ilmajoella.
Lähteet: Pohjalaistalot – yhteistä kulttuuriperintöämme; Riukulehto, S., Mäkelä, M. Orhanen, O. ja Lehtimäki, A. (2014). Rakennukset teremisseillä, mordvalaisilla, virolaisilla ja suomalaisilla; A.O.Heikel (1887). Etelä-Pohjanmaan kansanrakennukset; Vuorela, T (1949). Kansallisbiografia.