Vihtori Kosolan aktivismi III – Vuosi 1917

Vuosi 1917 oli täynnä ristiriitaisia intohimoja, sekasortoa ja epätietoisuutta tulevasta. Venäjän vankeudesta palattuaan Vihtori jatkoi itsenäisyysaktivismiaan siitä, mihin se oli pidätettäessä jäänyt.

Sen jälkeen, kun Vihtori oli pidätetty ja viety Pietariin, oli Kosolan etappi tyrehtynyt. Lapualla jatkettiin venäläisten majoittamista sekä hevosten ja karjan pakkoluovutuksia, ynnä toimitettiin miehiä venäläisten määräämiin linnoitustöihin Karstulassa ja Ähtärissä. Kun tsaari sitten syrjäytettiin ja väliaikainen hallitus otti johdon Venäjällä  maaliskuussa 1917, alkoivat tapahtumat vyöryä myös Lapualla. Ensimmäinen reaktio täälläkin oli riemu. Yhteiskoulun sali koristeltiin kansanjuhlaan, johon osallistui satoja ihmisiä kuulemaan puheita, huutamaan eläköön-huutoja vapaalle Venäjälle ja vapaalle Suomelle ja osoittamaan suosiota esiintyjille, joista yksi oli Lapuan Työväenyhdistyksen torvisoittokunta.

Nyt vangittiin tsaarin valtaa Suomessa edustanut kenraalikuvernööri Seyn puolisoineen ja kuljetettiin Pietariin. Vihtori Kosola oli juuri vapautunut Špalernajasta ja näki pariskunnan saapumisen: ”Vangittuja lähdettiin nyt kuljettamaan Taurian palatsiin. Pitkän matkan takia Seynin rouva pyysi saada ajurin. Silloin muuan solttu tyrkkäsi hänet lumeen huomauttaen: – Kävele vaan, on sitä meidänkin ennen pitänyt kävellä… – Finljandskij tsar! ym. pilkkahuutoja kuului joukosta Seynille pyörtäessämme takaisin majapaikkaamme kohti.” 

Venäjän sota Saksaa vastaan jatkui vielä, eikä väliaikainen hallitus hyväksynyt suomalaisten itsenäistymispyrkimystä. Aktivisteista – myös Spalernajasta pakoon päässeistä – oli vangitsemismääräys. Pian kotiinpaluunsa jälkeen Vihtorin oli hakeuduttava piiloon. Kolmen viikon kuluttua hän katsoi tilanteen rauhoittuneen riittävästi, palasi Kosolaan ja jatkoi siitä mihin oli ennen vankeuttaan jäänyt.

APUA SAKSALAISILLE SOTAVANGEILLE

Venäjän vankileireiltä oli paennut monia saksalaisia ja itävaltalaisia sotavankeja, joista suuri osa pyrki Suomen kautta kotimaihinsa. Moni heistä hakeutui Kosolaan hakemaan apua. Lapualle oli tuolloin sijoitettuna viitisensataa venäläistä sotilasta, joten avunanto karanneille sotavangeille oli uhkapeliä. Heille kuitenkin annettiin Kosolassa uusia vaatteita ja ohjattiin pakomatkallaan eteenpäin.

Vihtori teki aloitteen ”Lapuan palokunnan” perustamisesta, ja se perustettiin kesäkuun lopussa. Venäläisten silmänlumeeksi se harjoitteli aluksi palosammutusta, mutta kun näiden huomio saatiin riittävästi herpaantumaan, pääpaino laitettiin sotilaallisten tehtävien harjoitteluun. Mukana oli huomattava määrä miehiä, mutta heiltä puuttui aseita. Niinpä heinäkuun lopulla Vihtori neuvotteli Kosolassa Esa Viitalan ja Jussi Malkamäen kanssa asehankinnoista. Tällöin miehet keksivät hankkia tarvikkeet kotitekoisten pommien valmistukseen.

Pommitehdas Kosolan yläkerrassa. Kuva kirjasta ”Viimeistä piirtoa myöten”.

UHKAROHKEUS KASVAA, POMMITEHDAS TOIMII

Pommitehdas sijoitettiin Kosolan yläkertaan, ja myös Eelin osallistui räjähteiden valmistukseen. Kun myös Kosolan pihassa olevaan leivintupaan oli majoitettu venäläisiä, oli kiinni jääminen lähellä erityisesti eräänä aamuna, jolloin karbolihapon annostus meni pieleen ja keitoksesta alkoi nousta valtava savu. Malkamäen oli hädissään avattava ikkuna saadakseen henkeä, ja samalla tietenkin tulvi keltainen savu ulos. Venäläiset olivat juuri pihalla, joten muille tuli kiire rientää ulos rauhoittelemaan ja selittämään, että yläkerrassa on tohtori tappamassa keuhkotautibasilleja kaasulla! Selitys kelpasi, uhkarohkeus kasvoi. Räjähdemassa oli kuivatettava, ja ainoa paikka missä sen saisi tehtyä, oli venäläisten majoitustila leivintuvassa. Vihtori selitti valmistaneensa Eelinin kanssa myrkkyä russakoille ja tarvitsevansa leivintuvan uunia nyt myrkyn kuivatukseen. Sotilaat auttoivat mielellään, tarjoutuivatpa vielä auttamaan emäntää laittamalla pellit uuniin itse ja ottamalla ne aamulla sieltä kuivana pois. Onnekas sattuma johti siihen, että ratapihalla olevasta avovaunusta saatiin anastettua pommeihin venäläiset kuoret! Kun huhut kotitekoisten pommien valmistuksesta ehtivät sotilaiden korviin, tehdas oli jo siirretty.  

RAHAT GRAFTON-KIVÄÄREIHIN

Syyskuun 14. päivänä Lapualla perustettiin maan ensimmäinen kunnallinen suojeluskunta, jonka päälliköksi valittiin entinen kaartinvääpeli Matti Laurila. Syksyn kuluessa Vihtori toimi aktiivisesti aseiden hankkijana. Lokakuun alussa hän kuuli, että rannikolta voisi ostaa Voimaliiton ajalta tallessa pidettyjä Grafton-kiväärejä. Selvitettyään, miten moni oli valmis lunastamaan kiväärin sen jälkeen kun hän ensin hankkisi niitä omalla kustannuksellaan, uskalsi hän sijoittaa niihin kaiken liikenevän rahansa ja ottaa lisäksi lainaa.

Yhdessä Vilho Mäen kanssa Vihtori hankkiutui rannikolle ja toimitti aseet Alahärmän Volttiin, jossa he lastasivat niitä pieninä erinä kaikessa hiljaisuudessa junan puutavaravaunuihin lautojen ja tukkien väleihin. Matkoja tehtiin useita, ja aseiden purkaminen Lapuan päässä oli yhtä salaista. Läheltä piti -tilanteitakin sattui. Eräs toimituksista tehtiin uskaliaasti rahtitavarana, jolloin raskaat laatikot joutuivat Lapualla aseman makasiiniin ja punaisten asemamiesten mielenkiinnon kohteeksi. Asemapäällikön poika onnistui kuitenkin hämäämään nämä muualle niin, että Vihtori ehti hakea laatikot pois. Myös venäläisiltä itseltään saatiin ostettua muutamia kiväärejä ja kuularuiskunauhoja ammuksineen. Jääkäri Jussi Sihvo toi pienen määrän moottoriveneellä Ruotsista. Suulliset sopimukset aseiden lunastamisesta alkoivat kuitenkin yksi toisensa jälkeen pettää kun kuultiin, että pian maahan tulisi saksalainen aselasti, josta kiväärejä jaettaisiin ilmaiseksi. Niinpä Kosolaan jäi runsaasti kivääreitä ja revolvereita – ja Vihtorille isot taloudelliset tappiot.

VASTAANOTTAMASSA ASELAIVA EQUITYÄ

Vihtori oli saanut määräyksen valita neljä luotettavaa miestä Saksasta tulevan aselastin vastaanottajiksi. Hän päätti lähteä itse, ja värväsi avukseen Jussi Malkamäen sekä Suomessa komennuksella olevat jääkärit Yrjö Könnin Ilmajoelta ja Emil Vähäpassin Kauhavalta. Lastin saapumisen ajankohdasta tuli tieto vasta lokakuun 30. päivänä. Sitä seuraavana aamuna porukka valmistautui lähtöön niin salaisesti, ettei edes kotiväki tiennyt siitä mitään. Samana päivänä porukka saapui Pietarsaareen. Rautatieasemalla tuntematon mies kuiskasi heille ohjeet hakeutua kaupunginhotelliin ja koputtaa siellä kolmesti tietyn hotellihuoneen oveen. Siellä odotti tuntematon mies, joka ohjeisti odottamaan huoneessa aamuneljään saakka ja lähtemään sitten taskuasein varustautuneina läheisen metsän reunaan, missä opas heitä odottaisi. Venäläiseen varuskuntaan oli hankittu viinaa ja sotilaat juotettu humalaan, myös näiden moottoriveneet oli tehty käyttökelvottomiksi. Urkkijoita oli kuitenkin liikkeellä ja ammuttava oli heti, jos jäätäisiin kiinni. Aamuyöllä opas sitten ohjasi heidät rannalla olevaan tyhjään huvilaan, ja iltapäivällä sinne saapui pietarsaarelaisia aktivisteja. Moottoriveneillä ajettiin Larsmon saaristoon, jonne aselaivaa odotettiin yhdeksältä illalla.  

S/s Equity lähestyi hämärässä ja lähetti sovitun valomerkin: valkoista – punaista – valkoista. Vihtori vastasi sovitulla tavalla peittämällä polkupyörän karbidilampun valokeilan kolme kertaa lakillaan ja jättäen sen sitten palamaan. Luotsi lähetettiin vastaanottamaan laivaa, joka laski ankkurinsa. Osa lastista oli purettu jo Westerössä, nyt tuotiin rantaan 6500 kivääriä, 30 konekivääriä, 4500 käsikranaattia, 500 pistoolia, suuri määrä panoksia, 8 moottoripyörää, radioasema, bensiiniä ynnä muuta tarviketta. Mukana tuli myös viisi jääkäriä. Lasti jäi aluksi saaristoon, mutta toimitettiin myöhemmin eri puolille maakuntaa.

Vihtori oli noutamassa Equityn toimittamia aseita Lapualle Ylihärmästä, Vöyriltä ja Kauhavalta. Matkat tehtiin öisin. Vöyriltä tullessa miehet eivät voineet vastustaa kiusausta tutustua ensimmäistä kertaa näkemiinsä käsikranaatteihin. Niinpä mukana ollut jääkäri Yrjö Könni näytti, miten sellainen heitetään – ja matkan varrella miehet räjäyttelivät useampia kranaatteja kokeeksi. Aseita jaettiin useisiin piilopaikkoihin – eri talojen riihiin ja makasiineihin, aittojen lattioiden alle ja muihin kätköihin. Kauhavalta tuotuja kiväärinpanoksia piilotettiin suuri määrä myös Kosolaan.

Vihtori ja hänen tulikukkonsa. Kuva kirjasta ”Viimeistä piirtoa myöten”.

VIHTORIN TULIKUKKO

Kuularuisku oli ase, jollainen vielä puuttui ja jollaisen Vihtori halusi Lapualle. Kauhavalta sellainen eräänä yönä saatiin, ja kannettiin Kosolan yläkertaan. Vihtori halusi tietenkin oppia sitä käyttämään, ja kutsui Equityllä saapuneita jääkäreitä opettajiksi. Emil Vähäpassi ja Juho Komonen, muutaman kerran myös Juho Heiskanen olivat Kosolan yläkerran huoneessa kertomassa Vihtorille ja muutamalle muulle miehelle kuularuiskun käytön teoriaa. ”Tulikukkoa” kuljetettiin sitten salaa maastoon, missä miehet pääsivät harjoittelemaan myös ampumista.   

Marras- ja joulukuussa lehdissä otettiin kantaa mm. asevelvollisuuslakiin ja sen tarpeellisuuteen. 1. lehtileike: Tornion lehti 30.11.1917. 2. lehtileike: Vapaa Sana 10.12.1917.  3. lehtileike: Ilkka 29.12.1917.
Helsingin Sanomat 17.1.1918
Neuvostohallitus oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden joulukuun viimeisenä päivänä. Levottomuutta kuitenkin herätti Leninin 5.12. antama lausunto, jossa hän oli puhunut ”Suomen takaisin valtaamisesta” sekä Pietarista tammikuun alussa tullut uutinen, ettei venäläisiä joukkoja vedettäisi Suomesta ennen kuin rauha Saksan kanssa olisi solmittu. Levottomuutta lisäsi edelleen Stalinin lähettämä sähke, jossa tämä korosti venäläisen aluekomitean edustavan valtaa suomalais-venäläisen sekakomission muodostamiseen saakka. Helsingin Sanomissa epäiltiin sähkeen aitoutta, sillä se merkitsisi Suomen riippumattomuuden kieltämistä ja itsenäisyyden kyseenalaistamista.   

ARMEIJAN MUODOSTAMISTA POHJANMAALLA

Marraskuussa oli jääkäriliikettä järjestänyt Aktiivinen Komitea Helsingissä määrännyt ylistarolaisen Axel Bergmanin etsimään Pohjanmaalta sopivan paikan päällystökurssia varten. Bergman alkoi suunnitella tiloja yhdessä ylistarolaisen Ahto Sippolan kanssa. Ensin koulutusta kaavailtiin Lapualle Karhunmäen kansanopistolle, mutta venäläisten ison määrän vuoksi tästä ajatuksesta oli luovuttava. Sitten harkittiin Lappajärveä, mutta punakaartilaisia Porvoosta paenneet ratsupoliisikoululaiset ehtivät asettua sinne ensin. Bergman kävi Kosolassa keskustelemassa asiasta myös Vihtorin kanssa. Kurssi päätettiin toteuttaa Vimpelissä.

Joulunpyhinä 1917 saapui Vimpeliin kurssilaisia joka puolelta Suomea, erityisesti Pohjanmaalta ja Etelä-Pohjanmaalta. Kurssin johtajana toimi kenraalimajuri Paul von Gerich, joka oli juuri valittu Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntien päälliköksi Vaasaan. Vimpelin kurssilla koulutettiin sotilasjohtajia parin viikon ajan, yli vuodenvaihteen. Vimpelin sotakoulu oli Suomen ensimmäinen sotilaiden opetuslaitos, jossa alkanut upseerikoulutus jatkuu tänään Haminan Reserviupseerikoulussa.  Vimpelin sotakoulun alkamispäivä on myös RUK:n vuosipäivä.

Tammikuun 1918 alussa perustettiin Jalasjärvellä Suomen Tasavallan Vartiosto. Sitä pidetään Suomen ensimmäisenä jalkaväen joukko-osastona.  Lappajärven ratsukoulun oppilaista muodostettiin myöhemmin Uudenmaan rakuunapataljoona, josta tuli sittemmin marsalkka Mannerheimin kunniapataljoona.

Tammikuun loppupuolella käynnistettiin aliupseerien koulutus Vöyrin sotakoulussa. Eri puolilta Suomea tulleista oppilaista muodostettiin 9 komppaniaa ja 2 konekiväärikomppaniaa. Opettajina oli Vimpelin sotakoulussa oppinsa saaneita sekä Saksasta saapuneita jääkäreitä. Osa Vimpelissä koulutetuista siirtyi kouluttajiksi omiin suojeluskuntiinsa.

Senaatti nimesi suojeluskunnat hallituksen joukoiksi. Venäläiset aluekomiteat ilmoittivat senaatille asettuvansa tukemaan Suomessa puhjennutta punaisten vallankumousta. Tammikuun 28. päivän aamuun mennessä venäläisten suurimmat varuskunnat Pohjanmaalla – Vaasa, Lapua ja Seinäjoki – oli riisuttu aseista. Neljän päivän kuluessa kaikki varuskunnat olivat luovuttaneet aseensa hallituksen joukoille.

Taina Hautamäki

Lähteitä:

Häikiö, M. & Kokkonen, J. Helsingin Suomalaisen Klubin web-sivu. http://itsenaisyys100.fi/

Kosola, V. (1935). Viimeistä piirtoa myöten.

Manninen, T. (1982). Vapaustaistelu, kansalaissota ja kapina. Studia Historica Jyväskyläensia 24. Jyväskylän yliopisto.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Search
Blogiarkisto

Viimeisimmät postaukset