Laulujen kertomat tarinat
Tulipa laatikosta vastaan muinoin lukion ensimmäisellä luokalla lyijykynällä kirjoittamani esitelmä. Muistui mieleen, että luimme sen hyvin pontevaan tyyliin luokan edessä yhdessä kaverin kanssa, kaveria nauratti koko ajan, ja iäkäs opettajamme happamana totesi, että ”kyllä tuosta Samuli Paulaharjun tunnistaa – mutta oli hyvin tiivistetty”. Aiheeksi olin valinnut härmäläiset laulut ja niihin liittyvät tarinat, ja opettaja oli ihan oikeassa – Paulaharjun tekstiähän se oli. Nyt kun oikeen intaannuin, niin poiminpa teille otteita:
Härmä oli kovettu laulamaan. Tappeluihin ja hyppyihin mentäessä laulettiin joukolla, hyppypaikoilla laulettiin, hypyistä tultaessa laulettiin, ja missä vain miehissä – tai naisissa – oltiin, siellä kaikui pian härmäläinen laulu. Kaikki merkilliset asiat, murhat ja tappelukset, vankina olot ja linnareissut sekä muut mainittavat miesten teot ja työt piti laulaen huutaa julki. Samoin taas tyttöjen ja poikien keskinäiset välit sekä omat ylpeät taikka surulliset mielialatkin puristettiin värssyiksi.
Nuoret olivat parhaita laulumestareita. Iltaisin ja yömyöhällä, kun joukolla istuttiin tyttöjen lutissa, tehtiin laulua niin että lutti kaikui. Talvella istua kykötettiin tuvassa takan ympärillä maatapanoihin asti, ja laulunteko oli työnä. Laulua sorvailevassa seurassa tavallisesti pantiin laululle kohta sopiva nuatti, sillä joukossa oli aina jollakin hyvä nuattikuusa. Ja silloin oli uusi laulu valmis. Nuotti olikin aina sanojen mukainen. Murha- ja tappelulauluissa oli repäisevä rytkytys ja oikein ryhmänuatti, niin että se hyvin hurmaasi, kun sitä joukolla hyppypaikalle mentäessä oikein korjasti laulettiin ja vielä heilutettiin paljasta puukkoa. Surumielinen nuotti oli monesti häjyjen lauluissa. Sanat saattoivat kyllä olla hyvin hurjat ja repäisevät, mutta nuottia kuljetteli pohjalla ajeleva alakuloinen mieli.
Murhat ja suuret tappelukset olivat härmäläisten mieluisimpia laulunaiheita, hurjaa voimaa ja pelkäämätöntä luontoa, joka tällaisia tekoja toimitti, piti laulaen julistaa. Vaikka minkälainen murha olisi tehty, laitettiin siitä heti laulu. Kun Käki-Lissu veljellään tapatti poikapuolensa, jo piti laulaa:
Ja Suutari-Aukustista laulettiin:
Näki lakeuksien laulaja, kuinka kytömaiden ylpeät pojat murhamiehinäkin olivat komeita kahleisiin kytkettyinä, sitä komeampia, mitä kovemmissa raudoissa. Heistä kyllä kannatti laulaa:
Oli aukeiden kytömaiden vapailla pojilla kyllä olemista kolkkojen kivimuurien takana ja raskaissa kahleissa kantamista. Ymmärsi kylänraittien laulaja senkin ja tiesi, että pojat siellä suruissaan laulaa kaijuttelivat. Rannanjärven nuori Jukka-poika lauleli suruissansa:
Häntä moni tytär säälien kaipaili:
Kaikkein mahtavimmillaan oli häjyjen suuri valtakausi silloin, kun Ylihärmän Antti Rannanjärvi ja Alahärmän Isoontaloon Antti olivat joukon parhaita, ja Alahärmän Huhtamäkeä hallitsi Juha Passinen. Isoo-Antti ja Rannanjärvi olivat kaikkien johtoona, ja heistä kävi ulos koko Härmän häjyys. Aika miehiä Antit olivat, isooksi-miähiksi heitä mainittiin, ja isoot-miähet olivat liikkeellä, kun Antit apulaisineen väliin monela hevosella perä-perää pärrästivät maantiellä. Ajoivat Antit joskus niin hurjasti, että jonkun hevonen oikesi tielle. Silloin vetäistiin nahka pois konin selästä ja pantiin verisenä roikkelehtamaan toisen lohnan perään niin, että häntä laahasi maata, ja sitten taas lennätettiin jonnekin hääpaikalle taikka ajaa jyristettiin suorastaan jotakuta tappamhan.
Joka kylässä olivat omat häjynsä. Alikärrin Faarin Matti oli monen miehen vastus, oikein häjynkurinen ja seinänpelkäämätön, villi kappale, josta laulettiin:
Isolla miesjoukolla saatiin Mattia päntätä ja kurmoottaa, antaa puukömää ja puukonpistoja, eikä hänestä sittenkään luonto lähtenyt. Henkensä Matti kyllä huokasi parin viikon kuluttua, suuria surkeilematta, mutta sitä vain vaiteli: ”En piittaasi, kun vain niin elääsin, jotta saisin niillen saatanoollen antaa tryykiä.”
Yhtä kova ja pelkäämätön luonto oli Härmän naisillakin. Äkäisimmät naiset eivät pelänneet isoja-miehiäkään, ei anakaan Ekolan piika-Sanna. Kun Rannanjärvi, ovet rikki potkaisten, rynnisti tupaan, ja huono isäntä tryykäsi kellariin sekä pojat kapistivat uunille, Sanna sieppasi lavitan, roimaisi sillä Rannanjärveä korvalliselle ja kirosi: ”Eikö sua, saatana, mikää pirätä!” Rannajärvi pyörsi nolona pois. Sillä pahimmatkaan häjyt eivät tapelleet akkojen kanssa, eivät edes pieksäneet omiakaan akkojaan. Miehet tappelivat vain miesten kanssa.
Kun Härmän kymmentä koviin rautoihin kytkettyä häjyä monella hevosella lähdettiin vuonna 1869 viemään linnaa kohden, he yhtenä miehenä laulaa jyräyttivät oman veisunsa ja karjuivat, että koko Taavetin kangas kajahteli:
Selitän lauluista kuuluvaa ihailevaa sävyä joskus toisella kertaa ja totean nyt vain, että tuolloin elettiin toisia aikoja. Sen sijaan jatkan muistelemista:
Laulun voima
Paappani Juho Rannanjärvi oli kotoisin Ylihärmästä, toki jo sen verran nuorempaa ikäpolvea, ettei hänen nuoruudessaan enää sanottavasti häjyilty, vaikka henki eli vielä. Äidin sisarusparvessa osa häpeili sukuhistoriaa, mutta äiti ei milloinkaan: mitä joku toinen on tehnyt joskus jossain ja vieläpä ennen kuin meitä on ollut olemassakaan, sen ei tarvitse painaa meitä – mutta kiinnostavaa se voi olla siitä huolimatta. Niinpä äiti myös kertoi juttuja sen vähän, mitä niistä tiesi, ja vieläkin joskus tarkistan häneltä jonkin tarinan jos en meinaa sitä itse kunnolla muistaa. Kun nyt puhutaan härmäläisistä lauluista, ymmärsi paappakin niiden voiman. Kun hän joskus kotona ollessaan otti vähän miestä väkevämpää, mumma osoitti paheksuntaansa. Tietyssä vaiheessa paheksunta ilmeisesti alkoi harmittaa, ja silloin muuten niin rauhallinen mies nousi tuolista, alkoi pritkutella ja laulaa:
Siinä vaiheessa mumma kuulemma meni kamariin ja laittoi oven lukkoon, vaikka äidin tietämän mukaan perheväkivaltaa ei koskaan tarvinnut paapan puolelta pelätä. Natkutus kumminkin loppui siihen, ja paappa sai jatkaa istuskeluaan ja törpöttelyään rauhassa.
Kerran olen yllättynyt omankin lauluni voimasta. Kun vanhin tytär täytti 18 vuotta, ryhdyimme rempseiksi ja päätimme rykäistä junalla Tampereelle. Jossain keskustan kuppilassa istuimme pöytään ja katsastimme, mikä on meno. Aika flataaselta näytti: ihmiset pöydissä seurustelivat keskenään, yksi pari tanssi lattialla ja loput nojailivat baaritiskiä omissa ajatuksissaan. Minähän en karaokea harrasta, mutta jotainhan siinä oli tehtävä! Spiikkasin meidät lavalle kertomalla, että ”moomma äitee ja tytär, mollahan tultu Pohojammaalta käymähän, ja nym me esitämmä teille meirän sukulaulun”. Kun Isoontaloon Antti ja Rannanjärvi lähti käyntiin, väki alkoi saman tien siirtyä pöydistä ja baaritiskeiltä siihen lavan eteen antamaan innokkaasti taputuksilla tahtia ja laulamaan mukana! Musiikki loppui, mutta oli vielä yksi säkeistö jäljellä, se harvemmin kuultu:
Sen me lauloimme kaksin, ja sen jälkeen saimme valtavat aplodit. Olo oli kuin suurillakin staroilla onnistuneen festivaalikeikan jälkeen. Encoreakin pyydettiin, mutta rajansa kaikella. Sinä iltana ei kuitenkaan tarvinnut enää kummankaan maksaa juomiaan itse.
Ajatukset uusissa lauluissa
Kirjoittelin aikoinaan kolumeja Ilkkaan. Muistin nyt pari aiheeseen liittyvää, ja kaivoin nekin esiin! Vuonna 1998 kirjoitin: ”…Mikä on komeampaa kuin joukko mustankirjavassa puvussa rehvakkaasti seisovia miehiä, jotka laulavat repäisevällä pohjalaisnuotilla häätalon portaitten pielessä. Sykähdyttävää on sekin, kun nuori nainen laulaa puhtaalla, kirkkaalla äänellä surumielistä säettä keskellä latomaisemaa, avaran taivaan alla. Eikä pätkääkään jäljessä tule kaksivuotiaan pikkuneidin hoilotus ”tuuli e taivuttii-ii, koivun lavvaa ja laineehiil-laa”, ei ainakaan äidin mielestä…. Mikä vahinko, että niin harvoin syntyy uusia kansanlauluja. Aineksiahan olisi ainakin yhtä paljon kuin ennenkin… Ei laulun tekemiseen muuta tarvita kuin sopiva pikku tarina ja sanoihin sopiva sävel”. Ja kun mietin, millaisen esimerkin voisin heittää, tuli mieleeni isän ja naapurin keskinäinen kehuskelu ja kilvoittelu siitä, kummalla on isommat puuvarastot:
Vähän jännitti, mitä isä sanoo sinä päivänä, kun lukee tämän päivän lehdestä. Suuttuiko? No ei. Äitee kertoi, ettei ilmekään värähtänyt eikä mitään sanonut – mutta kun toisen naapurin isäntä oli maininnut, että isästä on tehty laulu, niin aika ylypiältä oli näyttänyt.
Kun palataan siihen toiseen tyttäreen, joka tuolloin vuonna -98 oli kaksivuotias ja lauleskeli koivunlarvojen tuulessa taipumisesta, kerron että nyt hän tekee musiikkia. Aiheet tulevat kaukaa Etelä-Pohjanmaan myyttisestä muinaisuudesta, soittimet ovat muinaissoittimia, ja sanoitukset ovat mahdollisimman vanhakantaista kyröläis-härmäläistä kieltä – koska tuhannen vuoden takaista kieltä ei enää ole olemassa. Musiikki toimii silloinkin, kun yhteinen kieli puuttuu. Genre on marginaalia, mutta sen fanit ovat kansainvälisiä. Niinpä jo debyyttikappale sai suurta huomiota, ja nuoret ovat englanninkielisissä haastatteluissa kertoneet maailmalle Pohjanmaan rikkaasta arkeologisesta perinnöstä ja siitä tehdyistä tulkinnoista. Ja kyllä! Olen heistä niin perin ylypiä!
Kun kaikki kanavat suoltavat yksien ja samojen kansainvälisten julkkismuusikoiden samoja biisejä päivästä, kuukaudesta, vuodesta ja jopa vuosikymmenestä toiseen, on mahtavaa että niille löytyy myös ihan eri tyyppisiä vaihtoehtoja. Niin että kuunnellaan välillä Góita, MäSä-duoa, Haapalan veljeksiä, Bill Hotaa, JPP:tä ja monia muita omasta kulttuuristaan tavalla tai toisella ammentavia esiintyjiä paitsi Pohjanmaalla, myös muualla Suomessa! Nyt kun kaustislainen viulunsoittoperinne on UNESCO:n aineetonta kulttuuriperintöä, se takuulla sekä vahvistaa vanhan kansanmusiikin säilymistä, että vireyttää uuden syntymistä!
Taina Hautamäki
Kosolan Talon blogijuttujen kirjoittaja