Kalterijääkärinä Pietarissa

Vihtori Kosolan ja muiden jääkäriliikkeestä kiinni jääneiden poliittinen vankeus Špalernajassa oli kolkko kokemus.

Nikolai Maškevitš

Vihtori ja muut jääkärivärväykseen osallistumisesta pidätetyt sijoitettiin aluksi Katajanokan vankilaan Helsingissä. Sieltä pidätettyjä kuljetettiin autolla santarmihallitukseen nk. ”Ohranan taloon” kuulusteltaviksi kerta toisensa jälkeen. Vanki haettiin aina iltaisin juuri, kun tämä oli päässyt uneen, ja kuulustelu kesti koko yön. Vihtori Kosola, Kyösti Wilkuna ja monet muutkin kalterijääkärit kuvailivat sekä siellä että Pietarissa kuulustelijana toiminutta Nikolai Maškevitšia hyvin samalla tavalla kuin  Georg Ahlholm: lävistävät silmät, pirullinen ilme, laihat kasvot, leukaparta, pystytukka, ohuet huulet, harvat hampaat – kuin olisi nähnyt pirun ilmielävänä edessään. Kyösti Wilkunan mukaan hän oli ”mies, jonka muotokuva ei hevillä tule haihtumaan hänen käsiinsä joutuneiden suomalaisten aktivistien muistosta”.  

Valtioneuvos Maškevitš oli yksi Pietarin piirioikeuden tärkeitä kysymyksiä selvittävistä tutkintatuomareista ja hänet oli erityisesti nimitetty selvittämään Suomessa valmisteltua aseellista kapinaa, jonka tavoitteena oli Suomen irrottaminen Venäjästä. Nyt tiedämme, että jääkäriliike osoittautui ratkaisevan tärkeäksi Suomen itsenäistymiselle, mutta täytyy muistaa, että vuonna 1916 vain muutamat suomalaiset poliitikot ja Venäjän armeijassa palvelleet upseerit uskoivat tsaarin vallan sortuvan vallankumouksessa, Suomen itsenäistyvän tai kapinallisista tulevan suomalaisen sotaväen ydinvoima. Sen vuoksi Suomen kuvernöörit auttoivat Maškevitšia. Valtakunnalle vaarallisten ilmiöiden vastustaminen oli heidän virkavalaansa sisältyvä lupaus, jota heidän oli noudatettava.  

Maškevitš oli hyvin etevä juristi. Hän tunsi rikoslain ja pyrki tekemään työnsä hyvin. Hän oli myös erittäin tehokas, minkä vuoksi kuulustellut vangit vertasivat hänen tehokkuuttaan katolisen kirkon kiirastuleen ja inkvisition toimintaan. Hänellä oli tapana aloittaa kuulustelu esittämällä valtuudet ja erinäisiä kohteliaisuuksia. Imartelu ja suostuttelu saattoi kuitenkin äkkinäisesti kääntyä ankaruudeksi, suuttumukseksi ja karjumiseksi. Hänellä oli tapana sytyttää tupakka, vetää pari savua ja viskata tupakka pois ärtyneellä eleellä, minkä jälkeen hän kohta sytytti uuden. Hän esiintyi piinaavan itsevarmasti eikä hänellä ollut mitään kiirettä, vaan hän saattoi tuijottaa kuulusteltavaa pistävästi tunnista toiseen ja odottaa. Fyysistä väkivaltaa ei käytetty, mutta psykologinen painostus oli sitäkin tehokkaampaa. Myöhemmin muutamat kuulustellut myönsivät mielenterveytensä horjuneen. Vaikka jälkeenpäin useimmat vangittuina olleet vakuuttivat olleensa lujia ja rohkeita, moni ahdistui tekemään paljastuksia ja osalle tuli lipsahduksia – ja näitä Maškevitš käytti taitavasti hyväkseen. Vangittujen joukossa oli myös neljä Venäjän puolelle loikannutta jääkäriä, joiden tietoja hyödynnettiin. Aineistoihin kuului lisäksi santarmien ja sensuurin kokoamia tietoja ja asiakirjoja, jotka osoittavat venäläisten olleen varsin hyvin perillä jääkäriliikkeestä ja sen organisoinnista. Marraskuussa 1916 alkoi pöytäkirjojen ja syytöskirjelmien lukeminen. Tuolloin vangitut ymmärsivät  miten yksityiskohtaisesti tietoja oli onnistuttu keräämään ja kauhistuivat tietäessään, että hirttotuomioita oli tulossa. Niiden pelossa oli eletty koko ajan.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Spalernaja-Nikolai-Maskevits-Sotahistoriallinen-aikakauskirja-32-Lackman.jpg
Professori, FT Matti Lackman kirjoittaa, että vaikka Maškevitšiin on lyöty konnan leimaa, hänen toimintatapansa kestävät kansainvälisen vertailun ja olivat oikeusperiaatteiden mukaisia. Lackman jatkaa: ”Jos uskoisimme Maškevitšin vankeja kritiikittömästi, se olisi suunnilleen sama asia, jos uskoisimme, mitä kommunistit kirjoittivat Suomen oikeusistuimista, vankiloista, Etsivästä Keskuspoliisista ja sen päälliköstä Esko Riekistä”.   Nikolai Maškevitšin kuva: Matti Lackman: ”Nikolai A. Maškevitš – kiistanalainen tutkintatuomari. Sotahistoriallinen aikakauskirja 32 (Helsinki 2012).

Pöytäkirjat oli asetettu pitkille pöydille kaikkien luettaviksi. Kun luentatilaisuutta oli valvomassa yksi vanhemmista tuomareista, joka alkoi torkkua, syytetyille tarjoutui tilaisuus kaikessa hiljaisuudessa sopia yhteisiä alibeja. Nuori venäläinen naistulkki ei antanut heitä ilmi ja tilaisuuksiin pujahti jopa venäläisiä kumouksellisia, jotka kertoivat vallankumouksen lähestymisestä. Oikeudenkäynti alkoi joulukuussa 1916, ja syytteet oli valmisteltu Venäjän rikoslain pohjalta, vaikka syytetyt olivat suomalaisia ja Suomella oli yhä oma rikoslaki. Kun tuomioista puuttui enää allekirjoitus, Suomesta saaduilla varoilla palkatut asianajajat saivat vielä pelattua lisää aikaa armonanomuksilla ja muotoseikkoihin vetoamalla. Tsaarilla ja hallinnolla oli muitakin kiireitä – sodassa koettiin tappioita, Duuma alkoi arvostella tsaaria, ja kuri osoitti höltymisen merkkejä.   

Maškevitš oli toiminut ansiokkaasti ja olisi edennyt urallaan suomalaisten aktivistien tuomioiden avulla, ellei vallankumous Venäjällä olisi hetkessä mitätöinyt kaiken hänen näkemänsä vaivan. Maaliskuussa 1917 alkanut vallankumous kaatoi Venäjän koko poliittisen järjestelmän ja pelasti suomalaiset. Yhtäkään kalterijääkäriä ehditty tuomita, vaikka he olivat siihen jo henkisesti valmistautuneet. Monet venäläiset upseerit ja santarmit tulivat ammutuiksi. Maškevitš katosi, eikä hänen myöhemmistä vaiheistaan tiedetä mitään varmaa.

Eelin Kosola Vaasan vankilassa

Vihtori Kosolaa pidettiin Katajanokan vankilassa seitsemän viikkoa, minkä jälkeen hänet ja muut vangitut 19. päivänä huhtikuuta 1916 siirrettiin Venäjälle Špalernajan vankilaan. Junassa vangit saivat ostaa postikortteja, jolloin Vihtori lähetti kotiin lyhyen viestin: ”Olen matkalla Pietariin kohti tuntematonta tulevaisuutta. Muuten voin hyvin.” Samana päivänä Lapualla Eelin synnytti pariskunnan neljännen lapsen, joka oli poika. Postimerkkiin ei Vihtorilla ollut rahaa, minkä vuoksi Eelinin äiti oli käynyt lunastamassa kortin postista ja nähtyään mitä siinä luki, pitänyt tiedon itsellään säästääkseen tytärtään.    

Eelin ei kuitenkaan säästynyt kuulusteluilta itsekään. Lapualaislähtöinen ilmiantaja oli kertonut Oulun läänin kuvernöörille paitsi Vihtorin, myös Eelinin osallisuudesta jääkäriliikkeessä. Ilmianto koski ”vakoilua Saksan hyväksi”. Elettiin syyskesää 1916, kun Lapuan nimismies sai määräyksen Eelinin vangitsemisesta. Eelin joutui jättämään pienet lapsensa sukulaisten hoitoon ja hänet vietiin poliisien saattamana Vaasan lääninvankilaan. Mukaan lähtivät myös Eelinin setä Jalo Lahdensuo sekä Hilja Riipinen toivoen voivansa tehdä jotain hänen hyväkseen. Vankilassa hänelle tehtiin ruumiintarkastus ja komennettiin vaihtamaan vaatteet vanginpukuun. Myös pidätettyjä jääkäreitä tuotiin Vaasaan, minkä vuoksi itse Maškevitš saapui paikalle. Hilja Riipinen vieraili vankilassa yhä uudelleen vaatimassa kuulustelujen aloittamista, että Eelin pääsisi kotiin – jopa useita kertoja päivässä. Jonkin ajan kuluttua Maškevitš ottikin Eelinin kuultavaksi. Eelin pelkäsi santarmien saaneen tietää, että jääkärit Antti Kärnä Ylistarosta, Antti Isotalo Härmästä ja Vihtorin veli Ville olivat hiljattain käyneet Kosolassa. Maškevitšilla ei tätä tietoa kuitenkaan ollut, ja Kosolan kautta kulkeneista miehistä yleensä Eelin kielsi kerta toisensa jälkeen tietävänsä mitään. Vankilasta Eelin kirjoitti Vihtorille: ”Olen samanlaisessa paikassa kuin sinäkin, mutta lähempänä kotoa.” Vasta paljon myöhemmin Vihtori sai toisen kirjeen, jossa tämä kertoi olevansa jälleen kotona. Eelinin vankeus olisi voinut venyä pitkäksi ilman Hilja Riipisen tarmokasta toimintaa. Sukulaisten oli kuitenkin taattava, ettei Eelin poistuisi Lapualta.

Špalernaja

Špalernaja oli kolkko paikka, täynnä pitkiä käytäviä ja niillä kaikuvia vartijoiden kehotushuutoja; ”Guljatj! Kipjetok! Abjet!” – ”Kävelylle! Kuumaa vettä! Ruokaa!” Epätietoisuus tulevasta oli henkisesti raskasta, eivätkä fyysisetkään olot olleet miellyttävät. Vihtori sijoitettiin samaan selliin Esko Riekin kanssa, kunnes johto huomasi järjestelyt ja erotti kaikki suomalaisvangit toisistaan vaihtaen sellitoverit venäläisvankeihin. Vihtori kuvaili selliä näin: ”Pöydällä ruuanjätteissä heiluttelivat torakat sarviaan. Sängyssä lutikat pitivät marssiharjoitusta. Lattialla tuumanpaksuinen pikimäinen likakerros. Katonrajassa olevasta pikku akkunasta pilkisti hiukan valoakin.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on image.png
Vankilakokemus oli spalerniiteille ahdistava. Vihtori Kosola näki siellä ollessaan enneunia, luki Raamattua ja rukoili. Vankeuden jälkeen hän pyrki ankaraan raittiuteen, vaikka ei siihen myöhemmin enää pystynytkään. Osalle spalerniiteista vankilakokemus jätti  mielenterveysongelmia.
 
Erik Johan Reinikainen oli yksi Spalernajan kalterijääkäreistä, joka vapautumisensa jälkeen lähti vielä Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoihin. Jääkäreiden muiston säilyttämistä ajatellen hän rakennutti kotiseudulleen Simpeleen Iivanansaareen kopion vankisellistään ja halusi siitä itselleen hautakammion. Kammio vihittiin viralliseksi hautausmaaksi vuonna 1961, Reinikainen kuoli vuonna 1969 ja hänen tuhkauurnansa on sijoitettu ”sellin” keskilattialle. Kalterijääkärin hautakammiota pidetään yhtenä vaikuttavimmista jääkäreiden muistomerkeistä. Kuva: Yle / Kari Kosonen. Lähde: Yle.fi/Uutiset, Iivanansaaren hautakammio – ”Jottei kalterijääkäreitä unohdettaisi”, päivitetty 4.11.2015.

Aamiaiseksi tarjottiin kuumaa vettä, suolaa ja limppua, joka saattoi toisinaan olla homeessa. Hapankaali, laiha kala- tai makaronisoppa sekä tattaripuuro kuuluivat viikoittaiseen ruokavalioon – mutta jos vangilla oli rahaa, oli mahdollista ostaa kanttiinista muutakin ruokaa. Vangeilla oli oikeus lähettää ja saada postia, ja vaikka vartijat joskus verottivat rahalähetyksiä, jäi sitä saajallekin. Lisäksi ystävillä ja omaisilla oli lupa vierailla sekä toimittaa ruoka- ja vaatepaketteja. Ensimmäisen maailmansodan kestäessä ruoasta kuitenkin alkoi olla puutetta. Loppuvaiheessa joillakin vangeilla alkoi olla yksipuolisen ruoan aiheuttamia sairauksia ja he olivat vallankumouksen puhjetessa jo huonokuntoisia.

Vankilassa oli myös kirjasto, sairaala, kappeli ja sauna – vaikka se ei ollutkaan erityisen puhdas. Ajan sai kulumaan lukemalla tai tekemällä tarjottuja töitä. Vihtori askarteli ensin savukerasioita ja sitten pahvikoteloita patruunoille, kunnes päätti ettei ole syytä ”ryssän sotatarveteollisuuden eteen hikeä vuodattaa.”  Kun joku vangeista kuuli tietoja ulkomaailmasta, hän pyrki välittämään ne muille vangeille. Yhtenä keinona tähän käytettiin koputusjärjestelmää. Vihtorin sellissä oli seinään kiinnitetyn rautasängyn pulttimutterin kohdalla reikä, jonka kautta hän pystyi viestimään viereisessä sellissä olevan helsinkiläisen Forsmanin kanssa. WC-pöntön kautta hän vaihtoi kuiskaten tietoja alapuolella olevan sellin asukkaan kanssa – siellä asui härmäläinen Vilho Mäki.

Elettiin maaliskuuta 1917. Vihtori oli Forsmanilta kuullut, että elintarvikkeet Pietarissa alkoivat olla vähissä ja yleinen levottomuus kasvoi. Nälkäiset ihmisjoukot vaelsivat kaduilla, tehdastyöläiset lakkoilivat, eivätkä raitiovaunutkaan liikkuneet. Aistittiin, että jotain oli tekeillä. Maaliskuun 12. päivänä alkoi kuulua kiväärinlaukauksia, kaduilla laulettiin, vartijat lakkasivat kiinnittämästä huomiota vankeihin – ja sitten kuului, kun väkijoukko huusi svabodaa – vapautta. Joukko  mursi vankilan portin ja tunkeutui käytäville. Kuului huutoa, ryskettä ja rikkoutuvien lasien ääniä. Vankisellien ovia murrettiin rautakangilla ja moukareilla, kohta jo Vihtorikin vedettiin sellistään ulos. Vankila vieläpä sytytettiin tuleen, ennen kuin ihmiset alkoivat tungeksia sekasorrossa ulos. Edellispäivänä 11. maaliskuuta oli armeija avannut tulen väkijoukkoa vastaan Tsaari Nikolai II:n käskystä. Tänä päivänä 12 maaliskuuta keisarillinen henkikaarti oli siirtynyt mielenosoittajien puolelle.  

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on image-1.png
Špalernaja maaliskuun vallankumouksen päivinä 1917. Kaikki vangit vapautettiin vallankumouksen alussa. Vankila poltettiin, mutta Neuvostoliiton aikana se kunnostettiin turvallisuuspoliisin käyttöön. Kun Venäjällä vielä haluttiin toimia oikeusvaltiona ja noudattaa muodollisuuksia, Neuvostoliiton alkuaikoina  vankien kohtelu ja oikeusturva heikkeni. Myöhemmin vankila purettiin ja sen tilalle tuli asuintaloja. Kuva kirjasta ”Russia 1917 – the Unpublished Revolution”, julkaistu Helsingin Sanomissa 13.1.2013 artikkeliotsikolla ”Väkivallan olemus ja vankilaolot hirvittivät”.

Ensimmäiset päivät suomalaiset viipyivät vielä Pietarissa. Maškevitš oli raportoinut vallankaappaajille ”saksalaisten vakoilijoiden” pakenemisesta, minkä vuoksi heidän oli edelleen oltava varuillaan. He ehtivät  nähdä riehaantuneiden kansanjoukkojen aikaansaamaa tuhoa, ryöstöjä ja murhia ennen kuin onnistuivat löytämään turvallisen junan Suomeen ja sitten eteenpäin kukin omalle kotiseudulleen.

Vihtori Kosolan aika Špalernajassa oli kestänyt yksitoista kuukautta. Kotiin palattuaan hänen oli lähes saman tien paettava uudelleen, sillä Venäjän uusi hallitus oli antanut vangitsemismääräyksen kaikista jääkäriliikkeeseen osallistuneista. Pako kesti kolme viikkoa, joista kaksi hän oli Ylistaron Malkamäessä ja yhden Lapualla Aukusti Antilan luona.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on image-2.png
Näin uutisoitiin kalterijääkäreiden paluusta Ilkassa 14.4.1917.

Taina Hautamäki

Kansikuva: Vihtori Kosola, Kyösti Wilkuna ja Juho Heiskanen kuvauttivat itsensä vapautumisen muistoksi. Kuvalähde: Lackman, M. (2012). Sotahistoriallinen aikakauskirja 32.

Lähteet: Lackman, M. (2012): Nikolai A. Maškevitš – kiistanalainen tutkintatuomari. Sotahistoriallinen aikakauskirja 32, Suomen sotahistoriallinen Seura & Suomen Sotamuseo.  https://www.sshs.fi/binary/file/-/id/79/fid/1074/

Wilkuna, K. (1917): Kahdeksan kuukatta Shpalernajassa.

Kosola, V. (1935): Viimeistä piirtoa myöten.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Blogiarkisto

Viimeisimmät postaukset

Viimeisimmät kommentit