Tuvan sijainti talossa
Perinteisen pohjalaisen talon pohjakaava ei ollut aina sama, vaikka vakiintuneita ratkaisuja olikin. Pienissä taloissa yleinen malli oli yksittäistupa, jonka vieressä oli porstua ja porstuakamari. Kamareita saatettiin lisätä myös tuvan toiseen päätyyn. Isommissa taloissa tavallinen oli yhdellä tai useammalla kamarilla täydennetty paritupamalli, jolloin toinen tupa oli varsinainen asuintupa ja erustupaa käytettiin mm. majoitustilana ja esimerkiksi taloissa vierailevien käsityöläisten työskentelytilana. Muut huoneet sijoittuivat silloin tupien väliin ja päätyyn. Toisinaan – vaikka harvemmin – päädyttiin rakentamaan talo keskeistupamallilla, jonka alkuperä oli 1700-luvun sotilasvirkataloissa ja papiston virkataloissa. Silloin tupa sijaitsi keskellä taloa, samoin kuin talon sisäänkäynti ja porstua. Muut huoneet sijaitsivat tuvan molemmin puolin päädyissä. Keski-Pohjanmaalla puolestaan taloja rakennettiin niin leveiksi, että tuvat ja sivukamarit mahtuivat runkoon rinnakkain.
Asuintuvan koko ja käyttötarkoitus
Tuvan ehdottomasti keskeisin elementti oli kookas, savupelleillä varustettu takka leivinuuneineen. Se lämmitti ja valaisi, sen avovalkealla valmistettiin ruoka talon väelle ja sen uunissa paistettiin kerralla suuri määrä reikäleipää, joka sitten kuivattiin ja säilytettiin tuvan katossa leipähäkeissä ja -vartaissa. Takka oli tavallisesti ovensuussa, oviseinän ja pihanpuoleisen etuseinän kulmassa, mutta Keski-Pohjanmaalla sekä Etelä-Pohjanmaan koillisosassa sen paikka oli tuvan kamarinpuoleisessa nurkassa. Saattoi se sijaita joskus porstuanoven ja kamarinoven välisellä suoralla seinälläkin. Takan päällä voitiin kuivattaa tarvepuita ja sen loukossa säilytettiin takkapuita. Takan tuntumassa oli orsia, joilla voitiin kuivatella pihatöissä kastuneita vaatteita ja sukkia. Usein takka oli rapattu ja kalkittu valkeaksi.
Tupa oli suuri, koska talvisin siinä saattoi asua ja nukkua koko talon väki, ja siinä piti mahtua tekemään monenlaisia askareita ja puhdetöitä. Kalustus oli vakiintunut hyvin samanlaiseksi eri paikkakunnilla. Muurin puolelle tupaa oli sijoitettu ruoanlaittoon, pikkulasten hoitoon ja naisten hallitsemiin käsityötaitoihin liittyvät huonekalut ja työvälineet kuten patapenkki, astiakaapit ja emännän kaappi sekä kehto ja rukki. Samalla puolella tuvan peränurkassa oli vakiintunut paikka korkoossängylle taikka ylisänkyradille, eli kaksi- tai jopa kolmikerroksiselle sängylle. Takkaan nähden vastakkaisessa tuvan nurkassa oli pitkä pöytä, jonka ääressä syötiin ja jonka nurkan puoleisessa päässä oli isännän istumapaikka. Pöydän takana oli isännän nurkkakaappi ja koko tämä puoli tuvasta oli varustettu miesten puhdetöitä varten. Sivuseinällä oli kiinteä seinänvieruspenkki ja sivuseinän värkkivinkassa säilytettiin erilaisia työkaluja. Toisen sängyn paikka oli nurkassa kamarin oven vieressä ja sitä saatettiin nimittää ovisänkyradiksi. Sen alasängyssä tavallisesti oli isännän ja emännän nukkumapaikka, elleivät he nukkuneet kamarissa.
Vaikka tämä kalustamisen järjestys oli yleinen, samaa kaavaa ei kuitenkaan noudatettu aina eikä joka paikassa. Tuvan koko vaikutti kalusteiden määrään ja sijaintiin siinä missä käytännön sanelemat muutkin tekijät.
Pohjalainen tupa toimii edelleen!
Olen kyläillyt taloissa, joissa on joko säilytetty tai ennallistettu vanhan pohjalaistuvan kalustus. Perinteiset tuvat ovat äärimmäisen kodikkaita ja viihtyisiä. Niissä on sellaista rauhallisuutta ja juurevaa ajattomuutta, joka ruokkii hyvänolon tunnetta ja saa arvostamaan vuosisatojen kuluessa nerokkaaksi hioutuneita toiminnallisia elementtejä. Elävä tuli vetää puoleensa ja tulehen tuijottelu vie stressin mennessään. On hienoa, kun voi halutessaan kypsentää paistit ja pitsat, leivät ja piiraat samalla lämmöllä – vaikka varsinainen keittiö olisikin tehty toiseen huoneeseen. Kauneimmat astiat on edelleen mukava laittaa esille lautashyllyyn sen sijaan, että kätkisi ne keittiön kaappeihin. Tila sallii koko perheen yhteisen oleskelun ja puuhailun samassa huoneessa. Lapset mahtuvat leikkimään lattialle ilman että aikuisten tarvitsisi koko ajan kompastella leluihin. Pinnat ovat kestäviä ja kun niihin tulee kolhuja ja kraapooksia, ne vain lisäävät pintojen viehätystä. Päivänvaloa tulee kahdesta tai kolmesta ilmansuunnasta, ja perinteisellä huonejaolla näkymät saattavat jatkua läpi talon sen toiseen päätyyn saakka. Seinänvieruspenkkeihin saa edelleen kätketyksi suuret määrät ylimääräistä tavaraa, jota ei halua pitää esillä, mutta haluaa pitää käsillä. Suuri tuvan pöytä sallii jos jonkinlaisen askartelun, missä täytyy levittäytyä – ja yhä jää reunalle tilaa, jossa mahtuu tekemään jotain muuta. Pöydän toisessa päässä voi vaikka rakennella palapeliä samaan aikaan, kun toisessa päässä on kahvittelu meneillään. Jollain on televisio sänkyradin etehitten takana, toinen piilottaa sinne kausivaatteet, kolmas käyttää sitä alkuperäiseen tarkoitukseensa ja nukkuu siellä. Lapsille ylisänkyradit ovat ihan verrattoman kivoja nukkumapaikkoja!
Pohjalaistalon perinteinen iso tupa toimii myös muunneltuna. Toisen puolen voi tehdä nykyaikaiseksi keittiöksi, kalusteet voivat olla mix uudesta ja vanhasta, ja tekstiileilläkin voi leikkiä. Kaiken saa toimimaan asukkaiden omiin mieltymyksiin sovitettuna, vaikka kokonaan modernistisella tavalla sisustaen, jos sitä haluaa. Vain talo itsessään, sen pinnat ja rakenteet edellyttävät perinteiseen rakentamistapaan kuuluvaa käsittelyä. Oikein kohdeltuna talo kestää yhä, vaikka asukkaat ikääntyvät ja vaihtuvat moneenkin kertaan vuosikymmenten ja vuosisatojen saatossa. SE on todellista kestävyyttä; ekologisesti, taloudellisesti, kansantaloudellisesti, sosiaalisesti, eettisesti ja kulttuurisesti.
Tarve jatkumolle
Tunne sukupolvien jatkumosta ja omasta henkilökohtaisesta merkityksestä ketjun yhtenä lenkkinä on tunne, jota moni kaipaa. Oma kulttuuriperintö on jotain äärimmäisen arvokasta maailmassa, jossa kulttuuri ja rakennuskanta tasapäistyy ja yhtenäistyy joka päivä lisää. Jos kulttuuriperinnön ainut paikka olisi museoissa, siitä tulisi kuoleva kuriositeetti. Perintö on tarkoitettu käytettäväksi, enkä tarkoita sillä tässä yhteydessä ainoastaan vanhojen rakennusten ja kalusteiden kunnostamista ja käyttöä, vaan myös paikallista tyyliä edustavien rakennusten ja niihin liittyvien kalusteiden uudistuotantoa. Jokaisessa maan kolkassa on paikallinen kulttuuri- ja rakennusperintö, joka ansaitsee jatkumon. Kulttuurien erilaisuus ja paikallinen omaleimaisuus ovat hienoja arvoja!
Taina Hautamäki
Lähteitä:
Mäkelä, M. & Riukulehto, S. 2016. Komeat pohjalaistalot.
Vuorela, T. 1949. Etelä-Pohjanmaan kansanrakennukset.