Reino Ala-Kuljun vapaussota

Tämä kertomus perustuu kansanperinteen arkistossa olevaan äänitallenteeseen, jossa kuortanelaislähtöinen Reino Ala-Kulju muistelee vuonna 1979 omin sanoin omia kokemuksiaan punaisten punakapinaksi, ja valkoisten vapaussodaksi nimittämässä sodassa. Tarinan autenttisuuden vuoksi en katsonut sopivaksi lähteä sitä suuremmin lyhentämään. Tämä on veteraanin omakohtainen tarina yksilötasolla, ajalta jolloin hän oli vasta nuori poika.

Koulupoikien itsenäisyysklubi Junkkarit

Reino Ala-Kulju kävi yhteiskoulua Lapualla. Oppilaita kasvatettiin isänmaallisuuden hengessä ja vuonna 1917 koulupojat perustivat salaseuran, jonka nimi oli Itsenäisyysklubi Junkkarit. Siihen pääsi  jäseneksi ankaran karsinnan jälkeen kaksikymmentä oppilasta, joista Reino oli yksi. Arvi Kuoppala toimi johtajana, ja ensimmäinen kokoontuminen pidettiin ”Arvin ja Esan huoneessa käräjäsalin takana” Muista Junkkareista Reino mainitsee Paavo Sarparannan, Paavo Väisäsen, Ilmari Laurilan, Kurt Aatos Kurthin, Tauno Pyhälahden sekä Aarne ja Armas Wikmanin. 

Junkkarit kokoontuivat joka viikko salaisiin istuntoihin, joissa itsenäisyysasia oli hyvin esillä. Jääkärit kävivät opastamassa poikia sotataitoihin ja aseiden käyttöön, ja pojat sekä ostivat, että varastivat kiväärejä ja muita aseita Lapualla olevilta venäläisiltä sotilailta. ”Kerran Aarne Wikman puettiin tytöksi ja hänet lähetettiin vikittelemään Tynjälän aitan luona oleva vartiosotilas mukaansa toisten huoneiden taakse ja katsomaan, että ovi jää auki. Silloin toiset varastivat aitasta kiväärejä niin paljon kuin jaksoivat kantaa”.

Junkkarit myös pitivät vahtia Lapuan kaduilla. ”Kerran Vihtori Kosola ja Esa Viitala tulivat muutaman muun miehen kanssa pappilan viereisellä kadulla vastaan ja huusivat ”Kädet ylös!” Osa pojista jäi seisomaan, laitimmaiset heittäytyivät ojaan. Onneksi Kosolan puolella miehet alkoivat pian nauraa ja sanoivat, että ”me tulimme vain kokeilemaan poikien hermoja”. Tämä kaikki oli hyvin jännittävää”.  

Joululomalla pojat olivat kotipitäjissään levittämässä nuorisolle tarkoitettuja kehotuksia alkaa toimia aatteellisesti ja valmistautua mahdolliseen itsenäisyystaisteluun. ”Jääkärit olivat selittäneet, että sellainen tulee”. Joululomalta palattuaan myös pojat olivat iltapäivisin auttamassa Lapuan aktivisteja, Matti Laurila vanhempaa sekä Vihtori Kosolaa. He olivat mukana, kun aseita haettiin hevosilla rannikolta, kätkettiin, ja toimitettiin maakuntaan. ”Kerran yhtenä iltana komennettiin Lapuan asemalle, jonne oli saapunut aseita. Oli saatu avaimet vaunuun ja houkuteltu vartija pois. Vaunusta haettiin käsikantona kiväärejä ja patruunalaatikoita. Kosolan ulkorakennuksiin ja aittoihin niitä kätkettiin. Tämä tapahtui tammikuussa aivan 15. päivän jälkeen 1918, kun koulu oli jo alkanut”.

”Kiväärit pulpetinistuinta vasten”

Tammikuussa 1918 Reino Ala-Kulju oli kahdeksannen luokan ylioppilaskokelas ja häntä toisinaan huoletti, ”miten tässä lukujen käy”. Tammikuun puolivälin tienoilla hän hiihti Lapualta kotiin Kuortaneelle saadakseen lukea rauhassa, ja oli siellä ”lauantaista maanantaihin, vaikkei ollut lupapäiviä. Seuraava hälytys tuli, ja kerrottiin, että  nyt oli Lapualle tulossa lisää ryssiä ja ne on riisuttava aseista. Hälytettiin Kuortaneen ja naapurien suojeluskunnat, Kauhava ja Ylistaro ainakin, ja komennettiin Lapualle 20. tammikuuta. Viikkoa ennen kuin varsinainen vapaussota alkoi. Sanottiin, että ryssiä oli tulossa etelästä. Silloin ei vielä oltu riisuttu Lapuan venäläisiä aseista. Nyt tuli määräys kokoontua Lapuan vanhalle kunnantalolle eli Neliiniin. Aseita oli mukana; toisilla oli jonkinlaiset kiväärit, osalla ensimmäistä kertaa käsissä. Vahingonlaukauksiakin pamahteli ulkona ja sisällä, ne saivat miehet heittäytymään maahan kun luulivat pommiksi. Hermostus oli suuri. Arvi Kuoppala tuli sitten joukkonsa kanssa rivissä marssien aseet olalla. Neliinissä olevat kuulivat huudon, että nyt ryssät tulee marssien! Ne jotka huusivat, eivät olleet koskaan nähneet kiväärit olalla marssivia ja luulivat, että ryssät sieltä tulee – mutta omiahan ne olivatkin. Huudon kuuluessa tuli tavaton kohaus. Oli niitäkin, jotka hyppäsivät klasista ulos”.

Reino määrättiin Lapuan sentraaliin ottamaan se haltuun ja hyväksymään vain ne puhelut, jotka koskettivat tilannetta. ”Armas Rönnmarkin kanssa minä sinne menin, tämä oli toveri maanviljelyslyseosta, ja yhdessä me valtasimme keskuksen. Mielenkiintoisia puheluita saimme kuunnella erityisesti Vaasasta. Joku eversti Berg sieltä soitti, en muista vetosiko kerran Gerichiin, joka päämajasta antoi määräyksiä. Kävi niin, että jossain Seinäjoen ja Sydänmaan välillä oli juna pysäytetty, mutta ei tiedetty oliko siinä ryssiä ollenkaan. Eivät kumminkaan olleet suuria kuljetuksia, jollaisista oli puhuttu. Määrättiin kotiin, mutta Laurila sanoi, että ei lähdetä, vaan aloitetaan joka tapauksessa aseistariisunta. Ylempää tuli ankara vastustus, kauan soitettiin puolin ja toisin kunnes Vaasasta ilmoitettiin, että Helsingin johto jyrkästi kieltää aloittamasta ja miehet on lähetettävä kotiin. Laurila lopulta myöntyi. Mutta kun miehiä oli koolla 800 – osalla oli viikatteitakin kun aseita puuttui – niin Lapuan ympäri marssittiin. Ihmeteltiin, että Lapualla olevat ryssät vain kattoivat päältä, eivätkä puuttuneet asiaan sen kummemmin. Tämä tapahtui siis 20.1.1918.

Seuraava viikko oli varuillaanoloviikko. Ei enää kunnolla koulutyöhön pystytty. Viimeisellä koulutunnilla oli matematiikan koe. Kiväärit olivat pulpetinistuinta vasten, että jos pitää yhtäkkiä lähteä. Siihen se koulu päättyi, kun tammisunnuntaita 27.1. vasten illalla hälytettiin kaikki Lapuan suojeluskunnan osastot ja kokoonnuttiin pääosin yhteiskoulun pihassa, osa Neliinillä, missä kullekin määrättiin paikat. Sunnuntaita vasten yöllä yllätettiin ryssät. Eivät Lapualla panneet millään lailla vastaan. Olivat viikkoa aikaisemmin nähneet 800 miestä aseitta, oli holtti pois eivätkä uskaltaneet tehdä vastarintaa”.

Seinäjoen valtaus

”Lapualta lähdettiin sitten Seinäjoelle ja seuraavana yönä ja aamuna, 28.1. maanantaita vasten Seinäjoki puhdistettiin. Seinäjoellahan oli paljon venäläistä sotaväkeä. Varasto Hankkijan makasiineilla ja nykyisen Korpikosken rakennusten paikalla, Marttilan vanhalla koululla, ja tykistö Jouppilassa. Itse olin rautatieläisten talolla, missä oli varsinainen pääpaikka. Martti Katila myöhemmin kertoi, että kun Katilassa ryssät yllätettiin, ne pakenivat hurjasti rakennuksen eri sokkeloihin ja vaikka siellä oli vanha tuvan uuni vielä kuumana, kun edellispäivänä oli leivottu, yksi oli tunkeutunut puolikuumaan leivinuuniin. Hankkijan makasiineilla oli laukaustenvaihtoa, yksi venäläinen sotilas kuoli, toinen haavoittui. Eivät tienneet tilannetta, vaan joku rupesi ampumaan ja suomalaiset vastasivat. Yksi meikäläisistäkin sai haavan. Törnävällä ei muistaakseni ollut venäläisiä, mutta Marttilassa ja Jouppilan kylässä oli. Jouppilain ja joen välissä pelloilla oli tykkejä. Saatiin aseita; kiväärejä, patruunoita, pistooleja, sapeleita ja ne jaettiin omille, kun ei kaikilla vielä ollut kunnon aseita. Lähdetty oli niissä vaatteissa mitkä oli, kun komento tuli. Ryssän lakkeja ei päähän pantu, vaikka niitäkin olis nyt ollut tarjolla”.

Kohti Vilppulaa

”Junalla lähdettiin etelään päin, Alavudelta tuli kyytiin lisää miehiä. Lapuan suojeluskunnan pääjoukko lähti ensimmäisessä junassa. Ähtäriä sanottiin Ostolaksi, ja siellä oli punaisia tullut asemalle huutelemaan. Ne lisättiin perävaunuun. Haapamäellä pysähdyttiin useammaksi tunniksi ja todettiin, että nyt ei ainakaan poikkirataa enää muut pääse Pieksämälle päin, kun ollaan täällä. Kolhon silta oli räjäytetty, mutta jotenkin sieltä saatiin vaunuja Vilppulaan päin. Härkävaunuissa mentiin. Vaunun toisessa päässä oli laverit päittäin ja niissä sai maata, mutta istuttiin oven partaalla jalat riippuen ulkona ja mentiin hissuksiin eteenpäin. Oltiin jännittyneitä. Kosolan konekivääri oli mukana. Esa Viitala ja Vihtori Kosola sitä hoitivat. Viitalalla oli ollut verstas Kosolan talossa, hyviä ystäviä olivat.

Vilppulassa tiedettiin jo,  että sinne ollaan tulossa. Punaiset lähtivät hurjasti pakoon, eikä perään kannattanut lähteä. Ei ammuttukaan. Ruvettiin majoittumaan, pääosa Vilppulan veneveistämölle, joka oli suuri ja lämmin rakennus. Vuoteet saatiin höylänlastuista, joita siellä oli. Mutta kun oli aamulla varhain lähdetty Seinäjoelta, vielä ei ollut ilta ja tuumittiin että mitä jos lähdetäänkin eteenpäin. Niinpä uudelleen junaan, veturi työnsi vaunuja, mentiin Vilppulan sillan yli ja Lymyyn. Siellä pysähdyttiin, kun tuli uutisia, että punaisilla on juna vähän päässä ja järvenlahden takana työväentalo täynnä joukkoja. Hiukan sinnepäin ammuttiin, oli melskettä mutta ei varsinaisesti vielä vihollista selvästi näkyvissä. Katsottiin, että ei tähän kannata jäädä, ei täs oo sellainen paikka vaan Vilppula on hyvä ja palattiin sinne. Olimme märkiä, lumessa oli trommittu sen verran. Vilppulassa saatiin uusia kenkiä jostain, ja vaatteita vietiin veturiin kuivumaan. Junassa ja veistämöllä nukuttiin, seuraavana päivänä alkoivat taistelut.

Punaisia tuli perässä etelänpuoleista rantaa Vilppulaan. Siltaa ei katkaistu, mutta jotain sulkuja ja rintavarustuksia tehtiin paaleista. Sinä, vai seuraavana päivänä, kaatui kauhavalainen jääkäri, kun sattui ammus juuri suoraan sillan päähän. Hänet vietiin Kauhavalle. Yks lapualainen vanha mies oli harmissaan, kun ei Lapualle tuotu ollenkaan, Kauhavalle vaan kaatuneita tuotiin. Vielä sitä meilläkin kaadutaan, sanoi.

Minä olin ryhmän päällikkö ja menin ryhmäni kanssa rantaan. Siellä oli lato, jonka taakse menimme ensin turvaan, kun oltiin näkyvissä. Oli aukeaa, joten ei päästy sieltä sitten poiskaan, vaan piti maata siellä. Punaiset ampuivat niin ylös, että me olimme aivan sellaisen lahon puukarstan peitossa, mutta eivät päässeet ampumaan meihin. Kun yö tuli, punaiset lähtivät pois. Ne noudattivat kahdeksan tunnin työpäivää. Viiden-kuuden maissa tuli pimeä. Niin mekin pääsimme ladon takaa palaamaan omiin porukoihin. Seuravana päivänä tuli tykkejä.

Seuraavana päivänä punaiset olivat taas illalla lähteneet pois. Lähdettin katsomaan, mihin asti olivat menneet. Kovaa karautettiin, jään yli  mentiin noin kahdeksan kilometrin päässä Vilppulasta olevaan kyläryhmään. Ajettiin talon pihaan, kiskaistiin ovi auki – sisään vaan! Ja tupa oli täynnä punaisia! Niitä alkoi tulla sieltä pihalle, samalla me tuumasimme että on terveellisintä palata sittenkin takaisin. Punaisilla ei ollut vartiomiestä pihalla. Kosola oli johtajana. Tällaisella tiedusteluretkellä oli todettu, että punaiset menevät kahdeksan kilometrin päähän iltaisin. Se oli sellaasta sotaa… minä vaan sanon, että se oli varsin merkillistä niin puolin ja toisin. Porukka vaan päätti että lähdetään, noin viistoista miestä – komiasti vaan!”

Pekkalassa

”Tuli määräys, ja nyt lähdettiin Ruovedelle. Valtavalla hevosjonolla mentiin. Tultiin Muroleen kanavalle, osa meni järven kautta, osa tietä, kolmas osa kiersi… kun tiet haarautuvat Pekkalaan, siinä saatiin meikäläisiltä tietoja ja siitä tuli meikäläisiä oppaiksi mukaan. Tultiin Pekkalaan. Siellä oli ollut punaisia, mutta ne olivat vetäytyneet yöksi. Illalla kuului valtava pitkä torven törähdys, miehet pomppasivat ylös, pukivat mitä päälle saivat, nappasivat kiväärit. Se oli aasi! Pekkalan aasi!

Seuraavana päivänä tuli kova taistelu sitten. Vallattiin.. oliko peräti kaksi tykkiä ainakin, ne jotka nyt ovat Lapuan sankarihaudan tykkeinä. Punaiset käyttivät niitä, mutta eivät saaneet mukaansa kiivaassa perääntymisessä. Tykit otettiin Ruoveden kirkonkylään ja myöhemmin Lapualle sotasaaliina. En tiedä, käytettiinkö niitä taisteluissa sitten omalla puolella. Mannisen taistelussa ehkä, Ruoveden ja Vilppulan välillä.”

”Palattiin Vilppulaan. Ennen Vilppulan kirkkoa on kuumesairaala, ja siellä oli punaisia. Tuli taistelu, ja joukot menivät aika sekaisin. Osittain hevosmiehet pakenivat taaksepäin, eikä päästy vetäytymään hevosilla. Kaksi meikäläistä, Esa Kuoppala – nuorempi Kuoppalan junkkariveljeksistä – ja Niilo Petra joutuivat haavoittuneina punaisten käsiin. Ne murhasivat, ampuivat Esan ja veivät mukanaan Niilon. Lymyn paikkeilla tätä hirveästi kiduttivat, raatelivat ja tappoivat.

Jorma Gallén-Kallelan kanssa vietin ensimmäisen yön makuuvaunussa. Tämä kertoi Ruovedeltä mielenkiintoisia juttuja. Myöhemmin Jorma Kallela siirtyi toiseen osastoon ja meni Mänttään, haavoittui, mutta selvisi sodasta hengissä. Mentiin uudelleen vielä sinne Ruovedelle päin.. mitä ne paikat oli.. Manninen.. ja taas Vilppulaan. Oli yhteenottoja. Meikäläiset yrittivät jo siinä Länkipohjaan päin, mutteivät päässeet. Siellä kaksi kuortanelaista joutui vangeiksi. Myöhemmin Tampereella löydettiin Yli-Kaatiala ja Maunuksen Ville elossa, vaikka haavoittuneina. Hatanpään sairaalasta löytyivät. Paranivat ja elivät.

Palattiin Lapualle, minäkin Kuortaneelle. Etukäteen meille ilmoitettiin, että hankkikaa evästä ja hyvät vaatteet. En tiedä, oliko lupaakaan. Vajaa viikko oli hengähdystä, ja silloin otettiin se kuva, joka nyt on lapualaisista kaikissa julkaisuissa. Päällä oli uudet kotona tehdyt vaatteet”.

”Ei menty enää Vilppulaan, vaan Jyväskylään, sieltä Jämsään ja sieltä Eräjärvelle. Se on Längelmäellä ennen Länkipohjaa. Mukana oli myös Jyväskylän pataljoona, joten meistä tuli rykmentti. Komentajana oli kapteeni Vilkama, josta myöhemmin tuli armeijan päällikkö. Isä-Matti Laurila oli vielä Lapuan pataljoonan komentajana. Eräjärvellä viivyttiin viikon verran, tunnusteltiin, lähetettiin partioita ja oli pienempiä yhteenottoja. Sinne oli tullut näitä vapaussoturilottia, kuten sanottiin. Nyt tarvittiin ruokaa ja muuta huoltoporrasta. Lapualtakin oli niitä. Kuuluisimpia oli Latvala… etunimeä en muista… Siellä oli myös Ville Lybeckin sisar, joka oli Lapuan koulussa yhtä luokkaa alempana. Tämä haavoittui Eräjärven taistelussa. Komia flikka. Ensimmäinen lotta, joka haavoittui. Vei ruokia aivan etulinjaan, rohkea kun oli, ja niin haavoittui”.

Länkipohjan taistelu

”Ryhdyttiin luomaan Tampereen ympärille kovaa rengasta ja motittamaan Tamperetta. Punaiset ymmärsivät, että Tampere on heidän lukko, ja olivat varustaneet kovia kohtia. Vilppula oli kova, ja itäsuunnalla Länkipohja. Se oli varustettu harjulle, jossa oli sopivia aukioita. Erinomaiset varustukset. Varhain aamuyöstä 16.3. alkoi Länkipohjan taistelu, jossa oli Lapuan ja Jyväskylän pataljoona, krenatöörejä, mm. vaasalainen joukko-osasto… ei mikään pieni taistelu. Itse jouduin päätien varteen, joka johti harjun yli eversti Vilkaman taistelujohtopaikkaan, missä tämä makasi kaatuneen tykinlavetin takana ja viittasi minut sinne. ”Osaatteko lukea karttaa”, kysyi. ”Jonkin verran”. Vilkama näytti karttaa ja sanoi, että teidän pitää viedä miehet tuonne, ja antoi kartan mukaan. Lunta oli uumeniin saakka. Ei ollut helppoa, kun punaisia saattoi olla missä tahansa. Erään aukean reunassa ladon katolla oli kaksi konekivääriä. Siinä oli onneksi jonkinlainen ojanne, johon heittäydyttiin. Ajattelin, että voivat olla omia miehiä, nostin käden ja heilutin valkeaa liinaa. Ammunta lakkasi. Nousimme ylös ja huusimme, että olemme valkoisia. Omia olivat, ja vielä hevosilla siellä ladon takana. Katolla oli 2-3 kevyttä konekivääriä. Saimme yhteyden, ja sain antaa kirjelmän, jota ratsumies alkoi viedä pataljoonan komentajalle ja me pääsimme palaamaan takaisin.

Palasimme entisiä jälkiämme, ja kun tulimme, oli taistelu hirmuisesti käynnissä. Silloin juuri tultiin sanomaan, että Ilmari Laurila on kaatunut. Kun tulin eversti Vilkaman luo, isä Matti Laurila oli juuri kutsuttu siihen. Hän lähti katsomaan ja antamaan uusia määräyksiä… Vilkama vaati jyrkästi, että matkalla on halkopinot kierrettävä – ja kiertoliikkeen aikana myös Matti Laurila kaatui. Tieto tästä levisi heti ja vaikutti siten, että miehet ryntäsivät nyt silmittömästi. En tiedä mitä joukkoja ne olivat, jotka huusivat niin valtavasti… Minulle on sanottu, että vaasalaiset ja ruotsalaisen rykmentin miehet näin rohkaisivat itseään. Jotakin, että kuolema ryssille, eteenpäin miehet! Ehkä puoli tuntia meidän saapumisemme jälkeen tehtiin valtaus. Tultiin paikalle, jossa olivat Ilmari ja Matti Laurilan ruumiit.

Haavoittuminen Oripohjassa

Vilkkilän kylä oli seuraava, missä nyt on Laurilan patsas. Punaisia pääsi osittain pakoon, osittain otettiin vangeiksi. Yhdessä kivinavetassa Vilkkilässä oli kova kranaattitaistelu, akkunoista heitettiin kranaatteja sisään navettaan, minne oli kiihkeimpiä punaisia vielä jäänyt. Marssittiin kiivaasti seuraavana päivänä Oripohjaa kohden. Siellä tuli 18. päivänä kova taistelu. Edellispäivänä punaisia oli tullut kovalla panssarijunalla ja valkoisia valitettavan paljon kaatunut, mm. naapurin poika Heikki oli kaatunut siinä… Meikäläinen ruotsinmaalainen tykistöosasto oli mukana, mutta menivät liian alas tykkeineen. Punaiset pääsivät ampumaan suoraan tykeillä ja konekivääreillä, eli omia tykkejä piti vetää takaisin. Siinä minäkin sain hartioihin osuman, lihaksen läpi, 18.1. Oripohjassa. Se on kumma tunne joka miehen valtaa, kun kuuma veri alkaa vuotaa saappaaseen. Piti mennä huoltoportaaseen, jossa minun kouluni rehtori Arvi Malmivaara oli – hän oli sotapappina mukana – ja tämä sanoi ”Jaa nuankos sun on käyny”. Sidottiin, laitettiin käsi vaan hankkiin hetkeksi aikaa. Ja niin lähdettiin.

Pataljoonan komentajaksi tuli nuorempi Matti Laurila. Marssittiin ja ajettiin hevosilla Liuksialan ohitse sivumettäteitä Lempäälään. Viikko suunnilleen meni, kun oli jo sen verran että saattoi taas olla mukana. Lempäälässä oli järvi aseman kohdalla. Vilkama komensi, että yli vaan! Niin juostiin Lempäälän kujanjuoksu. Se on selvä, että haavoittui ja kaatui siinä miehiä, mutta niin sitä tultiin ja paljon siihen jäi tavaraa, siihen juoksuun siihen välille… Miehet saattoivat heittää jopa kiväärinsä, kun oli juostava yli.. niin tultiin ylitte kuitenkin. Laurila on sitä kovasti verrannut, että kyllä se jääkärien sotataktiikka ja Venäjällä olleiden upseereiden taktiikka oli kovin erilainen miehistöön suhtautumisessa. Ei yleensä panna alttiiksi miehiä. Eivät olleet siihen oppineet.

Lempäälään tultiin. Siviiliväestö oli vastassa ja aivan riemuissaan. Olivat tietenkin pelänneet, että miten käy, kun olivat meidän eteläpuolella. Nautittiin virvokkeita, kahvia ja maitoa ja pullaa.. Sitten Tampereelle. Yhdellä pysäkillä oli pieni partiotaistelu. Tultiin järven sivuun illalla verrattain myöhään ja oltiin niin hirvittävän väsyneitä… ja miehet heittäytyivät aivan vaan lumelle maata, eivät jaksaneet taloihin mennä.

Kovat paikat Tampereella

Oli päästy Tampereen edustalle, se oli valtava juttu. Kunnes aamulla varhain herättiin hirveään prätinään. Tampereelta oli lähtenyt juna, jossa oli punaisia jotka olivat lähteneet murtautumaan etelään – mutta meikäläiset olivat vastassa. Krenatöörejä tai Jyväskylän tai muun pataljoona, joka oli astunut meidän rykmenttiin. Punaisia hyppäsi vaunuista pois, ja kun me myöhemmin päivällä menimme katsomaan, niin siellä oli hirveä määrä kaatuneita punaisia. Ne vetäytyivät takaisin. Meikäläiset olivat katkaisseet radan. Täytyy sanoa, että sota on sotaa. Kyllähän me palio sen viikon aikana moneen kertaan käännettiin ne siellä kaatuneet, olisko ollut pistooleja, rahaa tai jotain.. kyllä Vilkama yritti puhua meille, seurojakin piti meille siellä.

Saman päivän iltana lähdettiin yrittämään Viinikanojan poikki Kalevankangasta kohti, hyökkäykseen. Mutta mitä vielä, meikäläiset joukot eivät olleet päässeet Messukyläänkään.. Kun niitä miehiä tuli, niin me viheliäiset vaan heilutettiin valkoisia liinoja, että täällä ollaan! Ne aloittivat hirveän tulen ja selvisi, että punaisia ne ovat!   Siinä haavoittui ja kaatui monia hyviä kavereita. Minun pitkäaikainen asuintoverini Kivistö, ja mm. Paavo Sarparanta Junkkareista. Ei päästy pois ennen pimeää. Kaveriporukalla, joiden joukkuepäällikkö Paavo oli ollut, asetettiin Paavon ruumis kiväärien päälle ja kannettiin Viinikasta ylöspäin. Niin me toimme Paavon.

Oli alkamassa huhtikuun ensimmäiset päivät. Se loppuryntäys alkoi 3.4., oli pääsiäinen. Erikoisesti jäi mieleen, kun Matti Laurila (nuorempi) vei meidät metsikköön, näytti Tamperetta ja kertoi, että ensi yönä lähdetään. Hän määräsi jokaiselle kuusen oksanlatvuksesta kolmihaaraisen palan lakkiin ja toisen taskuun varalle. Siitä tuli sitten vapaussodan symboli. Niin tehtiin. Aamuyöstä lähdettiin ja hyökättiin Ratinanniemelle. Sinne meni silloin rata, jossa punaisilla oli erinomaiset asemat ampua. Kun me nousimme sieltä järven jäälle ja rannasta ylös, siellä oli tavaton tykistökeskitys. Yöllä tunnin verran kesti ja valaisi koko maailman ne räjäytykset ja tulipalot. Ratinanniemellä oli joku torppa ja joku rakennus siinä oli palanut. Päästiin sen kivijalan suojaan, mutta siellä oli polttavaa tuhkaa alla. Näin, että Kosola ja Viitala tulevat Maximinsa kanssa. Nyt tuohon kivijalan päälle aukko ja se konekivääri siihen, ja niin torpan reunalla kiväärit vaikenivat! Kosola ja Viitala pääsivät ryntäämään torpan suojaan ja istuivat siihen lepäämään, vaikka kuulia tuli kuin mielipuolta. Yksi lapualainen, Suutala nimeltään, istui juttelemassa, niin suoraan suuhun tuli kiväärinkuula. Siihen se luhistui. Myöhemmin olen sanonut, että ilman Kosolaa ja Viitalaa en elävien joukossa olisi sen päivän jälkeen ollut.

Taistelu jatkui. Tultiin lopulta ryssänkirkon paikkeille ja siitä edelleen Emauksen pihaan. Huhtalan Selma tulee hevosella ajaen ja lyö ruoskalla vaan ja ajaa, hirvittävän suuria korveita reessä, Emauksen pihaan! Ja niin saatiin ruokaa ensimmäisen kerran sinä päivänä, viiden aikaan illalla. Selmalta oli kavereita putoillut reestä kun olivat pelästyneet tai mitä lie tapahtunut, mutta Selma ajoi loppuun asti ja toi ruokaa! Tämä oli 3. päivän ilta. Sen jälkeen oon aina ihaillut Selmaa suurimpana lottana mitä täs maas on koskaan ollu. No ei se ollut sen ainut urotyö… Kyllä se montus, jos poikia kertyi liikaa, otti kauhan ja ”Jos et rumaanen mee ohi ja heti!”  

Kun lähdettiin 4. päivän aamuna kattohuopatehtaan kohtaan, siinä oli neulapato. Vilkama komensi: ”Jos meette tuosta yli, niin kahden viikon loma on varma”. Ja niin sitä lähdettiin..  Voi sen tähären, kyllä täytyy ihmetellä.. on sitä nuorena ollu rohkeutta ja jonkinlaasta päässilimääsyyttä.. Juostiin neulapatoa, vaikka sieltä varsinaiselta sillalta ammuttiin ja pato oli alajuoksussa. Yli mentiin. Enkä minä niistä tappioosta osaa sanoa, mutta yli mentiin. Sieltä eteenpäin oli ensi kerran, kun oon nähnyt ammuttavan (teloitettavan). Kun tultiin johonkin pihaan, siellä oli rivissä venäläisiä upseereja. Ne jotka nämä ampuivat, eivät olleet meidän osastoa. Siinä oli joku korkea-arvoinenkin upseeri. Ainut kerta, kun sodan aikana näin ketään ammuttavan, niin paljon kun niistä puhutaan.. Olivat joutuneet vangeiksi, en tiedä mistä johtui ettei lähetetty vankeina Venäjälle, kuten yleensä.

Neljännen päivän iltana tultiin ryhmän kanssa ottamaan haltuun työväentalo. Ei tietty, onko siellä vastusta, mutta niin mentiin. Olin nyt itse joukkueen johtaja. Siellä oli tavaton määrä punaisia vankeja. Istuivat tai seisoivat hiljaa. ”Menkääpä tuonne yläkertaan”, meille sanottiin. Ja yhdessä huoneessa siellä oli liköörejä, bolsseja, viinejä, konjakkeja vaikka minkä verran. Sanottiin, että Tampereen lähiseudun kartanoista niitä olivat punaiset ottaneet. Joku kehotti, että ”ottakaa ny mukaan, muuten ne päämajaan kohta vievät”. Kaikki miehet pistivät housunsa ja takkinsa täyteen tällaisia pieniä pulloja niin paljon kuin suinkin. Tulimme alas ja toimme satamäärin pulloja, ei polvet tahtoneet taipua kun pullot laskivat housuissa saappaita kohti. Samana iltana oli jonkinlainen valloitusjuhla jossain kansakoulussa siinä lähellä. Pian sana levisi tuomisista. Kahteen riviin asetettiin miehet ja heitä oli 20 metrin pituudelta… siinä oli vanhan 30-vuotisen sodan tyyliä, niin kuin siinä laulussa ”jos vuosia meni niin viiniäkin”..  Järven sivussa oli lapualaisisäntiä, Erkki Alajoki, Antila ja muita Lapuan kuuluisia miehiä. Tulimme sinne majapaikkaan ja niillä oli siellä suuria lampaanlapoja. Veimme kostuketta. Seuraavana päivänä taisi olla Tampereen valloitusparaati.” 

Loppukaneetti

Tampereen valtaus oli käännekohta, jonka jälkeen punakaartit lähtivät vetäytymään ja Punaista Suomea johtanut Kansanvaltuuskunta lähti Helsingistä Pietariin Venäjälle. Valkoiset valtasivat Viipurin huhtikuun lopulla, ja Vaasaan paennut Suomen senaatti palasti takaisin Helsinkiin toukokuun alussa. Punaisten viimeiset joukot antautuivat 5. toukokuuta Kymenlaaksossa, ja sota päättyi 14.5., kun venäläiset sotilaat olivat vetäytyneet Karjalankannaksella.

Sota on aina raakaa ja säälimätöntä. Viha synnyttää vihaa. Vapaussodassa /punakapinassa kuoli n. 37.000 ihmistä, joista merkittävä osa vasta punaisten vankileireillä sodan päätyttyä. Vieläkään eivät kaikki kykene käsittelemään tapahtumia kiihkotta, ja surua niistä tuntee varmasti jokainen, joka on niistä kirjoja lukenut tai dokumentteja katsellut. Siitä, mitä olisi tapahtunut mikäli punaiset olisivat voittaneet, on onneksi voitu vain spekuloida. Täysin mahdollista on, että Suomi olisi liitetty Neuvosto-Venäjään tai vähintään sen valtapiiriin, jolloin meidän historiamme olisi nyt hyvin toisenlainen.

Entä mitä tapahtui Reino Ala-Kuljulle? Hän lähti vielä vuonna 1919 Viron vapaussotaan, toimi suojeluskunnassa valistusupseerina ja pappina, sekä talvi- ja jatkosodissa sotilaspappina. Luutnantiksi hänet ylennettiin vuonna 1942. Rauhan aikana hänestä tuli poliitikko, rehtori, rovasti ja kouluneuvos – yksi 1900-luvun näkyvistä pohjalaisista vaikuttajista.

Taina Hautamäki