Eläköön kekri!

Miksi ostaa amerikkalainen halloween, kun voi päivittää omaan kulttuuriin kuuluvan kekrin?

Halloween on suomalaiseen kulttuuriin tuotu amerikkalainen juhla, jonka luonne on mitä kaupallisin. Sen juuret ovat kuitenkin vanhalla mantereella, kelttiläisten kulttuurien sadonkorjuun juhlassa eli samhainissa. Suomalaisen kekrin juuret ulottuvat myös vähintään yli 2000 vuoden päähän ja se oli vastaavalla tavalla maatalousyhteisön suurin juhla, vuoden päätös ja uuden alkavan työvuoden juhla ennen nykyisiä kalentereita. Sekä samhainin että kekrin viettämiseen liittyi uskomus siihen, että ympäröivän luonnon kuihtuessa olevaisen maailman ja kuolleiden maailman rajat hämärtyivät ja henget kävivät vierailemassa elävien luona.

Perinteitä on päivitetty ennenkin

Kristinuskon tullessa kirkko halusi välttää pakanallisten juhlien kieltämistä ja sulauttaa sen sijaan  uudet opit vanhoihin. Tätä varten paavi siirsi marttyyrien muistojuhlan  syksyyn jo 800-luvulla. Meidän tuntemamme pyhäinpäivä syntyi, kun siihen yhdistettiin 1500-luvun uskonpuhdistuksessa kaksi kirkollista juhlapyhää – katoliselta ajalta periytyvä kaikkien pyhien päivä sekä vainajien muistopäivä. Kekriaikaan liittyvä esi-isien muistamisen perinne sulautui kristilliseen pyhäinpäivään kuitenkin vasta 1800-luvun kuluessa. Yleisen ilonpidon sijaan juhlasta tuli hartaan hiljentymisen aikaa.

Esivanhempien, sadonkorjuun ja elävien tulien juhla

Kekrinä juhlittiin siis sadonkorjuun päättymistä. Silloin otettiin ilo irti arjesta herkuttelemalla ja kokoontumalla leikkimään, laulamaan ja kertomaan tarinoita. Laitettiin lammaspaistia ja lahdattiin sika, tehtiin rokkaa, makkaroita, sylttyjä, juustoja, veriruokia, naurislaatikkoa, puuroja, talkkunaa ja tietenkin leipää. Riistaa ja kalaakin syötiin ja palan painikkeeksi juotiin olutta. Karnevaaliakin oli, sillä nuoret miehet pukeutuivat kekripukeiksi ja nuoret naiset kekrittäriksi ja kiersivät sitten talosta taloon kysellen, onko työt tehty ja odottaen pääsevänsä osille tarjolla olevista ruoista ja juomista. Myös esivanhemmille katettiin ruoat pöytään ja lämmitettiin sauna, sillä vainajien uskottiin käyvän katsomassa entisiä asuinsijojaan ja tarkistamassa miten niitä hoidetaan. Uskottiin, että jos he olisivat tyytyväisiä, he suojelisivat maitaan ja maiden nykyisiä haltijoita. Eräs selitys kekripukeille ja kekrittäjille onkin juuri esivanhempien henkien liikkeillä olo ja sen esittäminen.

Myös pahantahtoisten vainajien pelättiin olevan liikkeellä ja niitä vastaan suojauduttiin polttamalla tulia – päreitä, soihtuja ja nauriiseen kaiverrettuja lyhtyjä sekä isompia kekrivalkeita, joiden ääressä nuoriso kokoontui tapaamaan toisiaan ja tanssimaan. Koska kekrinä elettiin kahden vuoden välistä jakoaikaa, oli otollinen hetki tulkita tulevan vuoden enteitä ja tehdä taikoja. Töitä ei tehty, piioilla ja rengeillä oli lomaa, he kävivät tervehtimässä kotiväkeään ja jakoaikana he myös päättivät, jatkavatko samassa palveluspaikassa vai ottavatko uuden pestin.

Takinkääntötemppu takaisin!

Kekripukki puki ylleen tuohinaamarin jossa sarvina oli esimerkiksi kaksi lusikkaa tai keritsimet. Pukilla oli yllään nurinpäin käännetty turkki, jossa saattoi roikkua kaikenlaisia kapistuksia. On olemassa kirjallista tietoa paljon aikaisemmin Konstantinopolissa joulua viettäneistä viikinkisotureista, jotka käänsivät turkkinsa nurinpäin ja puhuivat jyrisevällä äänellä. He samaistuivat esi-isiensä henkiin vaihtamalla karvansa ja muuttumalla toisiksi. Nutun nurin kääntäminen on vanha taika. Kekripukista tuli sitten nuuttipukki, lopulta joulupukki. Vielä omassa lapsuudessani 1970-luvulla joulupukilla oli lammasturkki, korville vedetty karvalakki ja naavasta tehty parta pelottavassa pahvisessa naamarissa. Nykyinen valkopartainen ja punapukuinen pukki on Amerikantuontia kuten Halloweenkin. Kekriperinteistä myös olkipukit, olkihimmelit, syömingit ja saunominen ovat siirtyneet jouluun. Vuoden vaihtuminen ja tulevan vuoden ennustaminen ovat siirtyneet kalenterin mukaiselle paikalle uudenvuoden aattoon.

Halloweenin karnevaali kurpitsoineen ja naamiaisasuineen, karkkeineen ja kepposineen on hyvin markkinoitu. Kiinassa valmistettu krääsä tekee kauppansa. Juhannuksen ja joulun välissä me todella kaipaamme iloista juhlatunnelmaa Suomen apeaan, pimeään syksyyn ja ansaitsemme sen myös! Onko yhtäkään hyvää syytä, miksi emme elvyttäisi kotoista kekriä ja juhlisi oman kulttuuriperintömme mukaisella tavalla amerikkalaisen sijaan?

Kännykät kiinni, tarinat tilalle

Haudoilla käyminen ja edesmenneiden muistaminen ovat arvokasta tämän vuodenajan perinnettä. Tarinoiden kertomisen ja kuuntelemisen perinne sen sijaan on hiipunut, kun erilaisten medioiden tuijotus syö aikamme. Kekrinä sopii kokoontua vaikka vain pienessäkin piirissä yhteen ilman kännyköitä ja taivaskanavia ja keskittyä toisiinsa. Meillä kaikilla on juttuja, joita on mukava jakaa. Erityisesti vanhemman sukupolven kertomille tarinoille harvemmin järjestetään erityistä aikaa, vaikka ne yleensä osoittautuvat äärimmäisen kiinnostaviksi. Kynttilänvalossa kerrotut kummitusjutut sopivat juhlaan ihan erityisesti. Olisipa hieno yllätys, jos ovelle koputtaisikin kekripukki sarvineen, karvoineen päivineen ja kekritär kalpeana pitkässä valkoisessa puvussaan – eikä heistä pääsisikään eroon karkilla tai kepposella vaan istuttamalla olkikoristein kaunistettuun pöytään maistelemaan jotain ihan muuta! Kauppojen hyllyt notkuvat kotimaista satoa ja Internetistä löytyy maakuntien perinneruokien reseptejä, joita voisi ainakin tämän kerran vuodessa kokeilla ihan juhlan vuoksi.

Eteläpohjalaisten ruokien uusia, vanhoja ja nykyaikaistettuja reseptejä löydät TÄSTÄ.

Lähteet: Suomalaisen kirjallisuuden seura, Talonpoikaiskulttuurisäätiö, Maa- ja kotitalousnaiset, sekä Turun Sanomat 24.12.2005 / Eva Latvakangas: Joulun juuret ovat henkien yössä.

Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Blogiarkisto