Suomessa ensimmäinen sortokausi oli päättynyt marraskuuhun 1905 ja oli saatu yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Baltiassa sen sijaan vuoden 1905 kapinointi tsaaria ja saksalaisia kartanonherroja vastaan tuli verisesti kukistetuksi. Venäjä julisti Itämeren maakuntiin sotatilan ja rankaisutoimet kestivät vuoteen 1908 saakka. Mm. tuhansia virolaisia ja latvialaisia ajettiin maanpakoon, karkotettiin Siperiaan tai teloitettiin.
Sorto syvenee
Vuodesta 1908 lähtien sortotoimenpiteet Suomea kohtaan jatkuivat entistä voimakkaampina. Kesäkuussa Venäjän ministerineuvosto alkoi toimia Suomen korkeimpana hallituselimenä. Venäjän kansallinen duuma otti Suomen asiat haltuunsa vuonna 1910. Lehtiä sensuroitiin jälleen, ja passiivista vastarintaa kannattaneita perustuslaillisia karkotettiin Siperiaan. Vuonna 1912 venäläisille annettiin Suomessa suomalaiset kansalaisoikeudet, ja senaattiin nimitettiin venäläisiä senaattoreita. Syyskuussa 1914 Nikolai II vahvisti suuren venäläistämisohjelman, joka toi selkeästi esiin Suomen sisäisen itsenäisyyden hävittämisen. Suomesta tulisi yksi Venäjän keskusvallan alaisista maakunnista. Tärkeimmät virat annettiin venäläisille, Suomen kansalaisia vangittiin Venäjän lakien mukaan. Poikkeuksellisia veroja määrättiin ja suomalaisten kansalaisoikeuksien poistamista valmisteltiin. Tämän jälkeen vain teollisuuspiireistä löytyi enää myötämielisyyttä Venäjälle. Oli selvää, ettei passiivinen vastarinta enää riittäisi. Siinä tilanteessa syntyi jääkäriliike 27. lokakuuta 1914.
Ensimmäinen maailmansota oli alkanut, ja Venäjä kuljetti Suomeen sotilasosastoja. Enimmillään Suomessa oli yli 100 000 venäläistä sotilasta.
Jääkäriliike
Järjestäytyminen alkoi 1914 kokouksesta, joka pidettiin Pohjalaisten osakuntien talossa Ostrobotnialla Helsingissä. Tavoitteeksi asetettiin Suomen itsenäistyminen. Ruotsilta haettiin apua, mutta se vetosi sitoutumattomuuteensa eikä auttanut. Sen sijaan Venäjän vihollismaa Saksa lupasi ottaa 200 sivistystä saanutta ja saksankielentaitoista nuorta miestä kuukauden mittaiseen koulutukseen. Keväällä 1915 lähtivät nämä ensimmäiset koulutettavat liikkeelle opintomatkan varjolla, ja pääsivät vaikeuksitta rajan yli Ruotsiin ja siitä edelleen Saksaan Hampurin pohjoispuolelle, Lockstedter Lageriin eli Hohenlockstedtiin. Aluksi heillä oli peiterooli partiolaisina eli ”pfadfindereinä”. Myöhemmin he saivat jalkaväen asepuvun ja kurssi laajennettiin vahvennetuksi jääkäripataljoonaksi, johon oli värvättävä lisää miehiä. Koulutus muokkautui preussilaiseksi sotilaskoulutukseksi ja kestoltaan usean kuukauden mittaiseksi.
Jääkärivärväys
Suomessa muodostettiin Toimeenpaneva komitea ja Keskuskomitea, jossa olivat mukana kaikki porvarilliset puolueet. Myös sosiaalidemokraattinen puolue suhtautui itsenäisyysliikkeeseen myönteisesti. Komiteoiden yritys organisoida värväys keskitetysti ei kuitenkaan onnistunut, vaan paikallisten värväreiden oli toimittava hyvin itsenäisesti. Suurta apua saatiin Lockstedtista lähetetyistä jääkäreistä, joiden järjestämänä värväys eteni paremmin. Vaikka toiminta oli vaarallista sotaa käyvässä ja tarkasti valvotussa valtakunnassa, apua löytyi runsaasti.
Värvääjiä hankittiin eri yhteiskuntaluokista. Pohjanmaalta ja Karjalasta löytyi värväreitä helposti, muissa maakunnissa värväystä tekivät enimmäkseen Helsingin ylioppilaat sekä Saksasta tulleet jääkärit.
Suuri värväys alkoi syyskuussa 1915 ja kesti toukokuuhun 1916. Venäjä sai liikehdinnästä vihiä, ja rajanylitys vaikeutui jo syksyllä estyen keväällä kokonaan. Salaisten etappireittien varrella oli 52 etappikohdetta, joista osa oli Ruotsin puolella. Osa oli yksittäisiä taloja kuten Kosolan talo Lapualla, ja osa kokonaisia paikkakuntia. Värväyksen tukialuetta oli Etelä-Pohjanmaa, missä uskallettiin erään värvätyn, Iivari Kaurasen kertomuksen mukaan järjestää jopa avoimet ”värväysiltamat” tai ”lähtötanssit”. Ruotsin kautta Saksaan lähtevien enemmistö kulki Tornion /Haaparannan kautta, ja tämän reitin sulkeutuessa kulki vielä 250 miestä salaa Merenkurkun yli.
Etapeissa majoitettiin, huollettiin ja varustettiin matkaan lähtijöitä sekä opastettiin seuraavalle etapille. Etappireiteillä kuljetettiin myös venäläisen sensuurin ohi toimitettavaa postia. Kiinnijoutumisen uhka oli jatkuva.
Jääkäriksi lähteminen ja värväykseen osallistuminen oli uhkarohkein suomalaisten siviilien koskaan isänmaan puolesta tekemä teko. Siinä oli mukana näiden nuorten miesten lisäksi tuhansia kansalaisia eri puolilta Suomea. Venäjän lain mukaan he syyllistyivät maanpetokseen, josta kiinni jääneitä uhkasi kuolemantuomio.
Kosolan talo jääkärietappina
Syksyllä 1915 Vihtori Kosola kuuli Lapuan nimismies Ossi Hjeltiltä ylioppilaitten salaisista hankkeista, ja muutamaa viikkoa myöhemmin härmäläinen Juho Ekola tuli Kosolaan kertomaan, että toimintaa oli lähdetty laajentamaan ja että nyt tarvittiin värväreitä ja etappimiehiä. Vihtori otti tehtävän vastaan. Vähän tämän jälkeen ylistarolainen värväri Jussi Malkamäki asettui asumaan Kosolan majataloon.
Syksyn kuluessa koottiin lähiseuduilta sopivia miehiä, ja värväys keskittyi pian Kosolan taloon, joka toimi kievarina ja majoitti matkustavaisia muutenkin. Joulukuun puolivälissä kuultiin, ettei Tornion etappi enää toimi. Silloin Vihtori lähti toisen värvärin, Kustaa Lahdensuon kanssa pohjoiseen etsimään uutta ylimenopaikkaa. Virallisesti matkan syyksi keksittiin kananmunien kauppa. Ylitorniosta löytyi sopiva reitti, mutta pian aukenikin jo Kemin etappitie, ja sinne ohjattiin sitten myös Lapualta lähtevät. Jo tammikuussa 1916 santarmit pääsivät perille myös tästä tiestä, ja sekin sulkeutui. Oli tulossa kova pakkastalvi ja Merenkurkku jäätyi ylimentäväksi. Helsingistä tuli kiireellinen määräys antaa tiedoksi uusi reitti, koska lähtijöitä ilmaantui jatkuvasti. Maakunnan aktivistit pitivät salaisen kokouksen Ylistarossa, Herttuan talossa. Sinne lähdettiin iltayöstä niin, että miehet ehtivät takaisin ennen aamua. Kokouksessa päätettiin, että värvärit maan eri puolilta lähettävät ryhmien kärkimiehet Kosolaan, josta Vihtori määrää heidän matkansa eteenpäin Alahärmän Volttiin. Sillä aikaa itse ryhmät odottaisivat Seinäjoen seudulla johtajiaan. Voltista matka jatkuisi Oravaisten kautta rannikolle, ja sieltä Merenkurkun yli Uumajan kohdalle.
Saksaan meneviltä puuttui varusteita, ja niitä oli hankittava. Merenkurkun yli hiihtämistä varten tarvittiin muun muassa villapaitoja, lämpimiä sukkia, karvalakkeja, hyviä hiihtokenkiä ja lapasia. Erityisen tärkeitä olivat lumipuvut mahdollisten takaa-ajajien varalta. Ensimmäiset tehtiin Vihtorin paidoista ja seuraavia varten ostettiin lisää. Varusteiden hankkimiseen kului rahaa, lisäksi monet miehet tarvitsivat rahaa myös käteiseksi matkalle. Sitä oli niissä oloissa vaikea saada ja sen vuoksi Vihtori antoi omistaan. Lähettäessään kaikkiaan n. 250 miestä tuli se hänelle kalliiksi. Oman kertomansa mukaan Kosolan talo oli ollut siihen saakka melkein velaton, ja tästä alkoi köyhtyminen. Myös suksia tarvittiin. Niiden rahoittamista ei Vihtori enää pystynyt ottamaan yksin omille niskoilleen, joten niitä varten saatiin järjestettyä keräys. Suksia tehtiin Ahon puusepänverstaassa parinkymmenen miehen voimin yötä päivää, mutta se ei riittänyt. Vihtori ja Esa Viitala vuokrasivat Hissan urkutehtaan rakennukset sanoen, että kysymyksessä oli suuri suksitilaus venäläisen sotalaitoksen tarpeisiin. Öisin kyydittiin miehet eteenpäin hevospelillä, toisinaan he matkustivat päiväaikaan junilla. Ajoihin Vihtori käytti omia hevosiaan, ja kun ne eivät riittäneet, lainasi lisää Oskari Lahdensuolta.
Sovitut merkit
Kosolaan tullessaan matkalle lähtevät näyttivät 25 pennin rahaa, ja sanoivat Vihtorille sen vuosiluvusta kahden viimeisen numeron summan. Heidän ei saanut kertoa nimeään, ja muutenkin heitä neuvottiin olemaan äärimmäisen varovaisia. Tämän tarkemmin ei tulijoita etukäteen ohjeistettu, ettei hankkeesta vuotaisi tietoa ulkopuolisille. Myös etappien päämiesten tarpeetonta yhteydenpitoa vältettiin, eivätkä nämä kaikki edes tienneet toistensa henkilöllisyyttä. Näin toimittiin, ettei mahdollisen kiinnijoutumisen sattuessa kukaan pystyisi painostettuna ilmiantamaan muita.
Vihtori vangitaan
Santarmeja vilisi joka paikassa. He olivat ilmeisesti jo saaneet vainun Kosolassa tapahtuvasta liikehtimisestä. Etsiviä ja vakoojia alkoi liikkua yhä enemmän Lapuallakin. Helmikuussa 1916 Kosolaan saapui mies, joka kertoi nimensä ja näytti 25 pennin rahaa, mutta ei sanonut viimeisten numeroiden summaa. Kysyi, tunteeko Vihtori tämän merkin ja yritti onkia etappireittiä koskevia tietoja. Vihtori kielsi tuntevansa juonta ja kehotti kokeilemaan merkkiä vaikkapa Voltissa, kenelle tahansa. Viikon kuluttua Vihtorille tuli Voltista öinen puhelu ja kerrottiin, että siellä oli käynyt urkkija. Esa Viitala lähti ottamaan asiasta selvää. Aamulla samainen Lötty-niminen mies ilmestyi uudelleen Kosolaan kymmenkunnan muun miehen mukana ja osasi olla vakuuttavasti huolissaan siitä, ettei Voltissakaan oltu hänen merkkiään tunnistettu ja murehtiessaan, miten matka nyt jatkuisi. Niinpä Vihtori epäilyksistään huolimatta teki virheen, päätti odottaa Viitalaa ja pisti Lötyn ja muut tulijat samaan kamariin aikaansa viettämään. Siellä oli otettu hieman punssia, ja pikku humalassa varomattomasti alettu puhua Saksaan menosta. Viitalakin saapui ja kertoi epäilevänsä, että joku Kosolassa nyt olevista miehistä on urkkija. Lötty otettiin puhuteltavaksi, mutta tämä pysyi hyvin tarinassaan, ja päästettiin illalla muiden miesten mukana matkaan.
Yöllä Kosolaan tuli Voltista konstaapeli Juho Aalto ja vahvisti epäilyksen Löttyä kohtaan. Sen vuoksi päätti Vihtori lähteä aamujunalla Volttiin katsomaan tilannetta. Junan tullessa Lapuan asemalle hän näki Lötyn eräällä vaununsillalla, ja kiipesi samaan vaunuun. Vaunussa hän pisti heti merkille kaksi venäläistä etsivää, jotka oli nähnyt jo edellisellä viikolla. Lötty tuli perässä, paiskasi oven kiinni ja iski silmää etsiville. Vihtori tajusi saman tien olevansa nyt pulassa. Nopean suunnittelun jälkeen päätti hän Kauhavan asemalla hypätä junasta ja ottaa hevospuomilta ratsun sekä laukata sillä Volttiin varoittamaan toisia – mutta Kauhavalla santarmit ottivat hänet kiinni, ennen kuin hän ehti toteuttaa aikomustaan.
Lötyn oikeaksi nimeksi osoittautui Sodnik – ja tämä tuli nyt Kosolaan poliisien ja santarmien kanssa. Puhelinlangat katkaistiin ja vaikka Sodnik oli takavarikoinut kaikki avaimet, niitä ei käytetty, vaan ovet ja laatikot lyötiin kirveillä auki. Kosolaan tuotiin kuulusteltaviksi talon täydeltä väkeä myös naapuritaloista. Sodnik tiesi myös eläinlääkäri Juho Talvitien olevan yksi värväreistä ja järjesti tämän etsinnät. Viran puolesta Kosolassa oli tuolloin paikalla myös Lapuan nimismies Ossi Hjelt. Hän sai kuiskattua pidätetyille sopivia vastauksia, joiden myötä kuulusteltavat johtivat santarmeja harhaan. Lisäksi hän onnistui pitämään santarmit poissa Talvitien piilopaikasta niin, että tämä pääsi pakenemaan.
Muut värvärit kävelivät junien tuloaikoina rautatieasemalla, jossa parveili myös venäläisiä tarkkailemassa tulijoita. Värvärit huutelivat väkijoukossa ”kevarin isäntä on vangittu!”, jolloin pian kaikki alkoivat sitä toistaa ja Saksaan menevät ymmärsivät jatkaa matkaansa eteenpäin. Samaan aikaan, kun Lötty kuulusteli väkeä Kosolassa, kuljetettiin Vihtori Kosolaa ja muita kiinni joutuneita Seinäjoen kautta etelään, jossa heitä sijoitettiin ensin Helsinkiin Katajanokan vankilaan, ja siirrettiin sittemmin rajan yli Pietariin, Spalernajan vankilaan.
Taina Hautamäki
Kansikuva: Jääkärilippua kannetaan valtakunnallisissa sotilasparaateissa kunniapaikalla heti Suomen lipun jälkeen. Kuva: Ville Välimäki, yle. Kuvalähde: Ylen kotimaan uutiset 26.2.2013 /Ylen nettisivut.
Lähteitä:
Jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistys ry:n nettisivut https://jp27.fi/
Kosola, V. (1935). Viimeistä piirtoa myöten.
Helemi, Lapuan historiallinen tietokanta; Ossi Hjelt.